Ympärilläni on niin hyviä ihmisiä, että ahdistaa

Kerroin viikonloppuna hyvälle ystävälleni V:lle, että käyn psykiatrilla mahdollisen masennuksen takia. Olin miettinyt pitkään, kertoako jo nyt vai vasta kun asia on täysin varma. Onhan mahdollista, ettei minulla olekaan mitään, kenties olen aivan terve. Sitten mieleeni juolahti, että itse haluaisin kyllä kuulla, jos asiat olisivat toisin päin. Joten kerroin. Itkimme, halailimme ja joimme teetä. Hän kiitti minua kertomisesta ja sanoi, että olen tärkeä.

    Olen iloinen, että kerroin, mutta silti tunnen syyllisyyttä. V on hyvä ihminen. Hän on kiltti, älykäs, viisas, kaunis ja niin hyvä. Ja kun sanoin haluavani puhua, hän hymyili iloisesti ja viattomasti silmät säteillen. Olen aivan varma, että jotain kuoli kerrottuani asiani. Tiedän hänen toivovan minulle pelkkää hyvää, sellainen hän on. Olen myös varma, että tästä lähtien aina, kun hän ajattelee minua, hän huolestuu. Tiedän, miten itse reagoisin, jos V kertoisi minulle vastaavanlaisia uutisia: "Miksen huomannut mitään? Mitä voin tehdä hänen hyväkseen? Miten hän voi?" En halua hänen ajattelevan niin. Hän jos kuka ansaitsee pelkkää hyvää. Hän ei tarvitse tällaista masentunutta, itsekeskeistä ystävää.

    Itse asiassa, jos voisin poistaa itseni läheisteni muistoista, tekisin sen mieluusti. Minulla on ympärilläni uskomattoman ihania, rakastavia ihmisiä, mistä olen kiitollinen. En haluaisi  kuitenkaan olla vaivaksi kenellekään, enkä oikeastaan kaipaa juuri nyt seuraa. Minä en oikeastaan halua olla rakastettu, koska en koe osaavani rakastaa takaisin tarpeeksi.

Helvetti soikoon.

Tilanneraportti #2

Pääsin arviointiin nopeasti, viikon sisällä lähetteen saamisesta. Olen yllättynyt, ja kaikki tuntuu menneen jopa liian nopeasti. Mutta mielummin näin kuin liian myöhään.

Eilen lääkäri kertoi, että lomakkeiden vastausten perusteella minulla näyttäisi olevan keskivaikea masennus. Nyt ravaan seuraavat viikot arvioinneissa, ja sitten tehdään toimintasuunnitelma.

Näyttää siltä, että tästä alkaa hiljalleen tulla masennusblogi. Jossain vaiheessa päivitykset muuttuivat tällaisiksi lyhyiksi raporteiksi mielentilastani, en oikein tiedä mitä funktiota näillä on. Ehkä jaksan taas myöhemmin kirjoittaa pidempiä, rönsyileviä päivityksiä. Nyt tässä tulee tapahtumaan paljon, joten tilanneraporteilla varmaan mennään.

Sekavahko tilanneraportti

Olen nyt virallisesti hakenut apua. Puhuin mukavalle lääkärille, joka vie asioita nyt eteenpäin. Ja vaikka olenkin tavallaan helpottunut, päällimmäinen tunne on ahdistus. Ei minusta pitäisi huolehtia tuolla tavalla, koska monilla muilla on asiat paljon huonommin, enkä minä ansaitse moista hössötystä. Asiat elämässäni ovat ihan hyvin, taisin liioitella. Enhän minä nyt oikeasti ole tappamassa itseäni, kunhan haaveilen siitä noin kerran päivässä.

Mutta olen minä silti ylpeä itsestäni, ihan hiukan. Enimmäkseen hävettää, pelottaa ja ahdistaa, mutta pikkuinen tyytyväisyyden kipinäkin on olemassa.

Viime päivät mielessäni on kuitenkin pyörinyt, että vaikka saisinkin apua, en tiedä mitä tekisin. Minä olen aina ollut vähän hyvä vähän kaikessa. En ikinä todella hyvä missään. Tai huono missään. En suoranaisesti huutele tätä ympäriinsä, mutta ajattelen, että mielummin olisin ollut huono koulussa ja hyvä vaikka laittamaan hiuksia; sitten olisi ollut selvää, mitä ryhdyn tekemään. Nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tehdä elämälläni. En haluaisi opiskella tai tehdä töitä, en tiedä mitään kiinnostavaa alaa. En oikeastaan halua parisuhdetta. En halua lapsia, koska olisin aivan surkea vanhempi.

Jos saisin tehdä aivan mitä vain, luultavasti lukisin ja kenties kirjoittaisin. Mutta siinäkään en ole tarpeeksi hyvä, enkä tiedä, onko minulla uskallusta kokeilla ja siten kehittyä paremmaksi.

Suorastaan huvittava juttu: minä, joka olen aina ollut hyvä kaikessa, en olekaan hyvä missään.

En tiedä, nauraako vai itkeäkö.

Olen niin vihainen

Ja surullinen. Ja ahdistunut.

Ilmaisin eilen eräässä ryhmächatissa onneni tasa-arvosen avioliittolain vuoksi. Eräältä ihmiseltä tuli aivan uskomattoman törkeitä ja loukkaavia kommentteja. Kerroin hänelle, että eräs parhaista ystävistäni (#4) kuuluu seksuaalivähemmistöön ja että hän on kärsinyt tuollaisen asenteen vuoksi jo aivan tarpeeksi. Kerroin, että hän on ihana ja luultavasti pelastanut henkeni muutaman kerran.

Sain vastaukseksi vain sen, että se on ällöttävää. Aloin ihan oikeasti itkeä, minkä jälkeen vedin kilarit. Käskin tätä ihmistä painumaan vittuun ja sanoin, etten halua puhua hänen kanssaan, ennen kun hän pyytää anteeksi. Vastaukseksi sain: "ok".

Ja nyt minä tunnen asiasta häpeää ja syyllisyyttä. "Ei minun olisi pitänyt sanoa noin", "tein typerästi", "pitäisi pyytää anteeksi". Nyt minä olen riidoissa jonkun kanssa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ahdistavaa.

Mutta minähän en pyydä anteeksi. Olin eilen monta tuntia vihainen, ja osan siitä ajasta itkin. Kyseinen henkilö on iljettävä, enkä oikeastaan edes halua puhua hänelle.

Miten joku voi olla noin inhottava?

Jee jee jee! Rakkautta koko Suomelle!

Se meni läpi. Kaikki varmaan tietävätkin, mistä puhun.

Katsoin eilen väittelyä, ja melkein meinasin kirjoittaa siitä, olin niin ärsyyntynyt joihinkin poliitikkoihin ja argumentteihin.

Mutta jee jee jee! Katsoin äänestystä suorana, ja johan riemu repesi, kun äänet paljastettiin.

Olen edelleen niin onnellinen. Tärisen hieman.

Minun ja ystävä #4:n suhde käy monimutkaiseksi

Kello on aika paljon, mutta yritän kertoa syventyneestä suhteestamme järkevästi. Tämä on rakkauskirje ystävälleni.

Se on ensinnäkin aina ollut vähän jännä. Tapasimme juhlissa ja meillä kliksahti, joten vaihdoimme numerot. Siitä alkoi parin vuoden epäsäännöllinen tekstailu - yleensä hassuista tai jokapäiväisistä ärsyttävistä asioista. Meillä on hyvin samanlainen huumorintaju, ja osaamme lukea viestejä samalla tavalla, mikä on aika tärkeää näin tekstiviesti-/FB-chat-/Whatsapp-painotteisessa suhteessa. Kumpikin tajuaa, milloin ollaan sarkastisia ja millä hymiöllä osoitetaan rakkautta ja sympatiaa.

Jossain vaiheessa minuun iski ajatus, etten tosiasiassa ollut ollut kovin rehellinen ystävä. Suurimmassa osassa viestejä olin vaikutin iloiselta, vaikken oikeasti ollut. Pelkäsin myös, että ystäväni jättää minut, jos osoitan ärtymystä tai olen eri mieltä. Tähän asti (noin kaksi vuotta epäsäännöllistä viestittelyä) olimme olleet kaikesta samaa mieltä. Sitten alkoi ilmaantua pieniä, normaaleja eroavaisuuksia musiikkimaussa, kirjallisuuden kulutuksessa ja muussa sellaisessa. Panikoin näistä. Muutaman kerran valehtelin olevani samaa mieltä, ja joskus välttelin häntä. Jos hän osoitti ärtymystä, tein lähes mitä tahansa saadakseni hänet hyvälle tuulelle.

Sitten aloimme kirjoittaa kirjeitä. Ensin oli kaikenlaista pientä, josta kirjoittaa. Jossain vaiheessa tyhjänjauhaminen kuitenkin loppui, ja kirjeistä tuli silkkaa tajunnanvirtaa: vähän ahdistaa mutta kaikki on hyvin juon teetä kissa pyörii jaloissa oi.

Tässä ihan muutama viikko tai kuukausi sitten jotain tapahtui. Oli se tavallaan aavistettavissa, ja tilannetta oli pohjustettu usean vuoden ajan. Taisi olla ystäväni, joka ensimmäisen kerran avautui varhaisnuoruudestaan, minkä jälkeen minä vastaavasti tein samoin. Yhtäkkiä tiesimme toisistamme enemmän kuin omat vanhempamme. (Samalla tiesimme toki vähemmän, emme muutamankaan vuoden jälkeen tienneet vanhempiemme ammatteja tai muuta tällaista pientä.) Sitten kirjeetkin alkoivat venymään.

Nyt kumpikin tietää suunnilleen, miltä toisesta tuntuu. Minä tiedän monia erittäin henkilökohtaisia asioita hänestä ja hän minusta. Se on ihanaa. Ikinä ennen minusta ei ole tuntunut, että voisin kertoa toiselle kaiken. Onhan minulla ystäviä ollut, mutten ikinä ole oikeastaan kertonut, miltä minusta tuntuu. Ehkä on helpompaa avautua kirjoittamalla, ken tietää.

Mutta edelleen minua pelottaa. Ja vaikka tiedän, että voisin kertoa kaiken itsestäni, eikä hän hylkäisi, en silti uskalla. En kuitenkaan osaisi muotoilla ajatuksiani oikein. Sitä paitsi hänellä ei mene nyt hyvin, ja minun pitäisi tukea häntä. Ongelma on, etten minä jaksa enkä osaa. Hän on loistava tukija, sanoo aina oikeat sanat oikeaan aikaan. Minä taas pelkään loukkaavani häntä joko liian intiimillä ja läheisellä lohdutuksella tai sitten liian kylmällä ja sarkastisella vitsillä. Lopputulos on yleensä jotain ympäripyöreää ja latteaa. En oikein osaa ilmaista tunteitani.

Hän ansaitsisi niin paljon parempaa. Mietin usein, miten hän ylipäätään jaksaa minua. Hän on ihana tärkeä loistava kaunis hauska ymmärtäväinen empaattinen särmikäs vihainen elegantti hauras inhimillinen vihainen nuori rakastettava kestävä sinnikäs vahva. Ja minä rakastan häntä. Tässä kuussa tajusin jotain: ensimmäistä kertaa koskaan toivon jollekulle muulle parempaa kuin itselleni. Tämä on kummallinen ajatus, sillä olen aina ollut itsekäs. Annan usein kakusta isomman palan toiselle, mutta vain koska se on kohteliasta. Hänelle minä antaisin vaikka koko kakun. Eikä kyse ole kohteliaisuudesta, vaan siitä että hän ansaitsee sen.

Hei ystävä #4, minä rakastan sinua,

vaikken sitä ehkä koskaan tule sanomaan ääneen

suoraan sinulle.

100 mukavaa asiaa/tunnetta/juttua elämässäni

Oli jo aikakin tarttua tähänkin haasteeseen.

1. ihania ystäviä
2. hyvä perhe (kaikesta huolimatta)
3. ja hyviä sukulaisia
4. minulla on mahdollisuus saada tarvittaessa apua
5. mutten tarvitse sitä juuri nyt
6. minulla on harrastuksia ja keinoja ilmaista itseäni
7. kirjat
8. elokuvat
9. sarjat
10. musiikki
11. kuvataide
12. mahdollinen tulevaisuus
13. osaan suomea
14. osaan englantia
15. osaan jopa vähän ruotsia
16. asun Suomessa
17. repussani on suklaata
18. vaihteleva sää
19. keltainen takki
20. punainen takki
21. punaiset nahkasaappaat
22. punainen tukka
23. minulla on ihmisiä, joille puhua
24. ja kirjoittaa
25. ja sitten on myös päiväkirja
26. kahvilla käynti
27. meditointi
28. kotona odottavat kirjeet
29. kynttilät ja tee syksyisin ja talvisin
30. takkatuli
31. ensilumi
32. syksyllä punaiset ja keltaiset lehdet ja värikkäät lehtikasat
33. murrettu vihreä ja punainen väri yhdessä
34. kiireettömät aamut, jolloin voi rauhassa juoda pannullisen teetä
35. kotikaupunkini (molemmat)
36. Górecki
37. Tori Amos, PMMP, Sarah Brightman, Mirel Wagner ja muut ihanat naiset
38. + kaikki muut hyvät bändit/artistit
39. mustavalkoiset kuvat ja elokuvat
40. muistikirjat
41. äkillinen riemu ja elämänhalu
42. matkustaminen pimeässä
43. muutenkin ikkunan takana oleva pimeä
44. ja matkustaminen muutenkin
45. hyvä ruoka
46. nukkuminen
47. kun kaikki tekemättömät tehtävät on tehty
48. nauraminen
49. kunnolla itkeminen ja parkuminen
50. äkilliset rohkeuden puuskat
51. kirjastot
52. halvat kahviautomaatit
53. persoonalliset kasvot ihmisillä  ja eläimillä
54. käsirasva
55. kuulakärkiset tussit
56. kaikenlaisilla tusseilla piirtäminen ja kirjoittaminen
57. kasvojen piirtäminen
58. konsertin alussa soittimien virityksestä syntyvä ääni
59. pääsylipun ostaminen
60. konsertit/keikat/oopperat
61. laulaminen
62. kirjoittaminen
63. piirtäminen
64. maalaaminen
65. uuden taidon harjottelu
66. koodaaminen
67. videopelit
68. kaupungissa kävely
69. metsässä kävely
70. pellolla kävely
71. hiekkatien rahina
72. lumen narskunta
73. samaistuminen
74. muumit
75. taitavat ihmiset, etenkin runoilijat, kuvataiteilijat, kirjailijat ja muusikot
76. sillat
77. bloggaajat ja blogit
78. joet ja järvet ja meret
79. uiminen
80. elämänviisaudet, lainaukset ja aforismit
81. suomen kieli
82. arabian, heprean ja japanin kieli
83. idän ja Lähi-Idän kulttuurit
84. yhteisymmärrys
85. historia
86. asioista selkoa ottaminen
87. samaa mieltä oleminen
88. väittelyn voittaminen
89. kun maailma välillä vaikuttaa ihan oudolta ja absurdilta paikalta
90. kun tajuaa olevansa hyvin pieni ja mitätön
91. mielikuvitus
92. ihastuminen uuteen asiaan/ihmiseen
93. vanhat ystävät, joille ei tarvitse selittää mitään
94. sen "oman" taiteilijan/bändin/kirjailijan löytäminen
95. ja ilosanoman levittäminen
96. ihailemiensa ihmisten tapaaminen
97. ydin- ja astrofysiikka
98. yhtälöt
99. asiat, joissa ei ole mitään järkeä
100. sen tajuaminen, että missään ei ole mitään järkeä

Nyt kun tuota katsoo, niin onhan maailma aika mukava paikka elää.

Luokkajuhla

Tänään kävin elokuvissa. Se oli aika mukavaa, en olekaan vähään aikaan sitä tehnyt. Kävin yksin, nykyään teen niin usein. Elokuvana tällä kertaa oli Anna Odellin Luokkajuhla. Huhhuijaa, olen niin onnellinen, ettei minua ole koskaan kiusattu.

Mitenkähän sitä kuvailisi… se oli ihan hyvä. Alkupuolesta nautin, se kertoo Annan osallistumisesta fiktiiviseen luokkakokoukseen, jossa ovat mukana myös hänen kiusaajansa - eli koko luokka. Anna alkaa illallispöydässä muistella kiusaamiskokemuksiaan, mihin muut hahmot reagoivat kiinnostavasti. Varmaan tällainen suhtautumistavan on suht realistinen, mutta silti se järkyttää (ja naurattaa samaan aikaan). Mistä lähtien aikuiset ovat olleet näin uskomattoman lapsellisia?

Toinen puoli sen sijaan meni ehkä hippusen liioittelun puolelle. Oli silläkin puolensa, ja ymmärrän motiivit taiteellisen ratkaisun takana, mutta mielestäni ensimmäisestä osasta olisi saanut vielä paremman hitaammalla kerronnalla ja pidemmällä ajalla. Se olisi sitten ihan eri elokuva, mutta kyllä, mielestäni se olisi ollut parempi. Tuli vähän sellainen olo, että Odell on halunnut näpäyttää luokkatovereitaan henkilökohtaisesti (mitä en kyllä ihmettele), mutta sanoisin, että elokuvallisesti tämä oli huono ratkaisu. Ihan mukava ja originelli, mutta ei se, mitä minä haen elokuvalta. Eipä siinä kyllä mitään, Odellin elokuvahan tämä on.

Voisin melkein suositella. Kyllähän se sai pohdiskelemaan. Ja oli se elokuvallisesti kiinnostava, vaikkei todellakaan täydellinen. Ihan hyvä. Joo, sanotaan, että se oli ihan hyvä. Aiheesta plussaa.

"Olen kyllä ihan kunnossa, mutta…"

Kerroin psykologille tuntemuksistani, ja hän kehotti varaamaan ajan psykiatrilta. Eli näköjään päässäni on sittenkin jotain vikaa, heh. Pari päivää kului, ja minusta alkoi tuntua typerältä. "En minä ole sairas", "Ei minulla oikeasti ole mitään hätänä", "Miksi minun hölmön piti mennä sanomaan niin, liioittelin oireitani. Ei minusta tunnu siltä koko aikaa". Sitten yhtäkkiä havahduin siihen, että suunnittelin hyppääväni eräältä tietyltä sillalta, jos elämä jatkuu samanlaisena/huononee entisestään. Päätin kuitenkin hankkiutua psykiatrille. Siihen menee aikaa, mutta enköhän minä sinne joskus pääse.

Mutta mutta, lähennyin entisestään ystäväni kanssa. Sen, jonka olen nähnyt kolme kertaa, mutta joka tietää minusta enemmän kuin kukaan muu. Tai nyt tietää. Minä nimittäin kerroin hänelle lähes kaikki tähän pahaan oloon johtaneet tapahtumat elämästäni, ja hän taas vastavuoroisesti kertoi erittäin henkilökohtaisia asioita varhaisnuoruudestaan. Samana iltana sain häneltä tulleen kirjeen täynnä tilitystä.

Olen niin kiitollinen. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että joku kuuntelee ja ymmärtää, eikä ajattele, että olen tyhmä ja liian herkkä, kun mieleni järkyttyi viidennellä luokalla aivan pienen pienestä syystä. Ja ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että minä olen jollekulle niin tärkeä, että minulle voi purkaa sydäntään.

Mutta minä pelkään myös. Ehkä olen liian itsekeskeinen. Ehkä loukkaan häntä jollain tapaa. Ehkä olen liian takertuva. Ehkä en näytä tarpeeksi tunteitani. Ehkä olen liian kylmä. Tai liian intiimi. Liian hyökkäävä. Liian etäinen. Ehkä teen jotain väärin, eikä hän enää pidä minusta. (Olen muuten aivan varma, että ihmissuhteiden pelkoni johtuu juuri yllä mainitusta viidennen luokan tapauksesta. Miten niin pieni juttu voi sattua niin paljon?)

Ja sitten on vielä äitini, joka kyllä tarkoittaa hyvää, mutta satuttaa tahtomattaan. Minua ahdistaa olla hänen lähellään. Viimeksi kävelyllä hänen kanssaan ollessani tunsin tukehtuvani. Mutta kun rakastan häntä. Ja hän minua. Miksi ihmissuhteet ovat niin helvetin vaikeita?

Supernaiivi

Sain ystäväni kautta ilmaisen lipun teatteriin. Olin jo valmiiksi etäisesti kiinnostunut Supernaiivista, mutta tottahan se oli pakko mennä katsomaan, kun kerran ilmaiseksi pääsi.

Se oli aivan ihana. Alussa samaistuin täydellisesti päähenkilön kriisiin elämän merkityksettömyydestä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että ehkä maailma on sittenkin ihan kiva paikka. Olihan se hauskakin. Ja taitavasti tehty.

Suosittelen lämpimästi lukemaan/katsomaan.






P.S. Tästähän tuli upea teatteriarvostelu. Selvästi tästä olisi minulle uraksikin. Pitkä ja kattava ja niin edelleen.

Osasinkin jo odottaa ystävääni ahdistusta

Ei se tälläkään kertaa tunnu tulevan oikealla hetkellä.

Taidan mennä nukkumaan.

Turhia mietteitä (minusta, taas vaihteeksi)

Jonkinlainen sanaoksennus siis luvassa. En ole taas vähään aikaan kirjoittanut tänne, ja nyt on vähän hankala olo. Ehkä tällainen lyhyt päivitys auttaa ja selkeyttää asiaa minullekin.


Aloitin tässä vähän aikaa sitten terveellisemmät elämäntavat. Kirjoitin, että koen itseni terveeksi ja kykeneväksi tekemään niin, ja olisi hullua velloa itsesäälissä ilman minkäänlaista syytä. Se oli totta, mutta asialla on toinenkin puoli - en ole aivan varma, olenko sittenkään täysin terve. Terveillä elämäntavoilla on siis kaksi tehtävää:
1) auttaa selvittämään, johtuvatko "oireeni" elämäntavoistani vai jostain häiriöstä
2) ehkäistä mahdollisia häiriöitä.

Mutta on edelleen todennäköisintä, että olen terve. Silti asia pyörii päässäni, joten ajattelin tehdä sille jotain.

Aloitin myös jokin aika sitten kirjoitusprojektin. Mielestäni idea on edelleen ihan hyvä, mutta en ole enää varma... En myöskään tiedä, pystynkö ilmaisemaan ajatukseni järkevästi paperille. Kirjoittaminen on niin pirun vaikeaa.

Olen muutenkin aivan helkkarin eksyksissä. En osaa muotoilla asiaa yhtään tätä paremmin.

Ja huomenna minulla on aika psykologille. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanon. En yhtään tiedä, mistä haluaisin puhua. Psykologi itse kääntää asian aina aivan vääriin aiheisiin, enkä sitten uskalla johdatella häntä pois niistä. Tuntuu vain siltä, että olen aivan kiero ja vinoutunut ja aika lailla pilalla.


Hyviäkin asioita on toki. Viime viikolla minulta kysyttiin, mitä aion tehdä viikonloppuna. Minulla oli menoa, mutta ilmeisesti tämä tyttö olisi halunnut tavata. Minua! Tavata! Viikonloppuna! Lehahdin aivan punaiseksi, niin punainen en ole ollut sitten yläasteen liikuntatuntien. Kiehtova reaktio minulta. Hämmennyin siis aivan totaalisesti. Mutta ilahduin myös. Ehkä minä en sittenkään ole niin luotaantyöntävä kuin luulin.

Jo tutuksi tullutta minäminä-teemaa jatkaakseni...

...kävin kuntosalilla! Ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti!

Ja se oli ihan okei - ei kamalaa, muttei niin hirveän kivaakaan.

Tarkoituksenani oli osallistua ohjatulle liikuntatunnille, mutta toisin kävi. Nenäni alkoi vuotaa verta kymmenisen minuuttia ennen tunnin alkua (heh, taivaallinen merkki), ja kun se tyrehtyi, tunti oli juuri alkamassa. Hirveästi ei hotsittanut ajatus, että se avautuisi taas keskellä täpötäyttä salia. Myös se, että tunnilla käytettiin omituisen näköisiä apuvälineitä, saattoi vaikuttaa asiaan. Ja se, että muut siellä olevat vaikuttivat siltä, että jaksavat huhkia tunnin akrobaattilihaskuntoaerobicvenyttelyjoogahikijumppaa täydellä teholla sai minut hylkäämään ajatuksen ohjatusta jumpasta.

Hiihtelin siis kuntosalin puolelle. Sieltä löysin helppokäyttöisiä ystäviä: juoksumaton, sisäpyörän (mikäköhän sen nimi taas oli... :D) ja sellaisen jutun, jossa on jaloille kaksi alustaa, jotka ovat kiinni niissä sauvoissa, joita pidetään käsissä.

Kuten huomaatte, tiedän loistavasti nämä kuntosalijutut.

Huhkin näiden ystävien parissa kaksi ja puoli tuntia; mielenkiintoani pitivät yllä lehdet, joita sai lukea pyöräillessä. Luin kolme Imagea. Stepperissä taas sai katsella tv:tä siinä olevasta ruudusta (kyllä, tarkistin tuon jalka-alusta-käsi-jutun nimen Googlesta), kuten juoksumatossakin. Tästä tuli elävästi mieleen laihdutusmainosten "laihdu huomaamattasi!" ja "pidä hauskaa samalla kun liikut!" -lausahdukset. Ei siinä mitään, polkiessa sai itse määrätä tahdin ja Riikka Pulkkisen juttu äidiksi tulemisesta oli hyvä. Oli se oikeasti ihan hauskaa.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että olen treenannut vain alavartaloani. Kiertelin hetken mitä kummallisemman näköisiä kuntoilu- ja painonnostovehkeitä, kunnes palasin jälleen uskollisen kuntopyörän pariin. Miksi, oi miksi niissä ei ole ohjeita?! En minä tiedä, miten tuollaisia hömpötyksiä käytetään. Enkä varmana kysy neuvoa. Hmph.

Toinen vähän ikävämpi asia, jonka panin merkille, oli se, etten nähnyt itseni lisäksi ketään muuta, joka olisi ollut yleisen kauneusihanteen vastainen. Näin korrektisti, eli: miksi, oi miksi kukaan pullukampi ei tule salille?! Tai ehkä minä en vain huomannut, mutta oikeasti, minne tahansa katsoikin, näki vain pitkiä, hoikkia tai lihaksikkaita, nuoria, urheillullisia, terveitä ihmisiä. Oli siellä yksi nelikymppinenkin, mutta hänkin täytti muut kriteerit. 

Lähes valehtelematta siellä oli kahdenlaisia ihmisiä:

Naisia:

• pitkiä (+170cm)
• pitkätukkaisia (yleensä luonnollinen väri)
• hoikkia
• kauniita
• symmetrisiä
• nuoria
• siistejä ja puhtaita
• hyvässä kunnossa olevia

Oli siellä muutama lyhytkin, mutta he taas olivat poikkeuksellisen lihaksikkaita.

Miehiä:

• pitkiä (+180cm)
• tummatukkaisia
• lihaksikkaita
• hyväkuntoisia
• symmetrisiä
• komeita

Miehillä oli muuten paljon suurempaa variaatiota iässä.

Voitte siis vain kuvitella, miltä tuntuu lyhyestä, pulleahkosta, huonokuntoisesta ja punatukkaisesta tytöstä, joka ei sitä paitsi ole käynyt suihkussa muutamaan päivään, minkä takia hänellä on erittäin likainen, ponnarille hutaistu tukka, ja hän haisee jo ennen salikäyntiä. Suoraan sanottuna minua hävetti - eikä minulla ollut edes sisäkenkiä, joilla osoittaa kuuluvani joukkoon.

Mutta onnistuinpas käymään siellä! Ajattelin jopa käydä huomenna tai ylihuomenna (ilmaisesta viikosta kaikki irti) uudestaan, joogassa, josta onkin aikaisempaakin kokemusta. Eli ohjattua liikuntaa siis, hui hirvitys.

Noloa kyllä, taidan olla terve kuin pukki

Viime vuosi on ollut vähän tällaista vuoristorataa henkisen terveyteni analysoinnin suhteen. Milloin olen ollut masentunut, milloin terve, seuraavana hetkenä bipolaarinen. Ja nyt tuntuu siltä, että olen tuntenut puolet ja keksinyt toisen puolen.

Minun "masennukseni" on aina ollut lievää. Olen aina hoitanut hommani ajallaan. "Maanisuuteni" on ollut pikemminkin lievää hypomaniaa.

En minä ole sairas. Hävettää. Hävettää, että olen käyttänyt niinkin paljon aikaa vatvoen oireitani. Hävettää, jos olen joskus vihjannut muille asian olevan toisin.

Nyt varmaan tärkein asia olisi saada unirytmi, ruokavalio ja liikunta kuntoon. Ajattelin jättää ensimmäiseksi pois kaupan leivonnaiset, keksit ja makeiset; suklaasta ja limpparista en vielä pysty luopumaan.

Tänään menen ajoissa nukkumaan, olen huomannut, ettei netin selaaminen kolmelta yöllä ole loppujen lopuksi niin tyydyttävää.

Ja sitten minulla on vielä ilmainen kuntosalikortti tälle viikolle, ehkä käväisen ryhmäliikuntatunnilla, joita olen ajatellut vihaavani. Voisin myös käydä uimassa, se on oikeastaan ainoa laji, josta tykkään.

Minä voin tehdä niin. Minä en ole sairas. Minulla on mahdollisuus tehdä asioita, ja tuntuisi miltei törkeältä olla tekemättä niitä, jos kerran pystyn.

Tähän loppuun haluaisin vielä pyytää anteeksi kaikilta, joilla on jokin mielenterveydellinen häiriö. Olen varmasti omassa mielessäni jollain tapaa vähätellyt heidän ongelmiaan luullen itsekin kärsiväni jostain samankaltaisesta. Olen pahoillani.

P.S. Psykologikäynneistä en silti luovu, on minulla ongelmia, vaikkeivät ne sairauksia olisikaan.

Bipo #2 - depressiivisyys

Tässä on toinen osa kirjoituksestani, jossa kerron oireistani, jotka viittaavat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tämä on maniaa niin paljon ikävämpi vaihe. Oireet ovat samat kuin masennuksessa, joten siitä kärsiville tämä on tuttua peruskauraa. Muillekin taitaa olla aika selvää, mitä masennuksessa tapahtuu: masentaa, ahdistaa, ahdistaa ja masentaa, tekee mieli kuolla ja kaikkea muuta mukavaa. Tarkemmat oireet löytyvät täältä.

Maanis-depressiivisyyttäni ei ole diagnosoitu. Minulla ei ehkä ole sitä. En halua näillä kirjoituksillani missään nimessä loukata ketään siitä kärsivää.

Ei tässä päivityksessä ollut oikein mitään mieltä. Heh. Voisinkin kertoa tämänpäiväisestä psykologireissustani.

En saanut sanottua mitään. Hän hoiti uhumisen aika mallikkaasti, ja kun minun odotettiin sanovan jotain, en oikein tiennyt kuinka muotoilisin sen. En siis sanonut oikein mitään. Helvetin hienoa, onneksi parin viikon päästä on uusi aika. Ehkä kirjoitan muistilapun tai jotain.

Ystävistäni, etenkin siitä yhdestä

Eilen tajusin, kuinka ihania ystäviä minulla on. Niitä on aika vähän, kenties neljä, mutta ne riittävät.

Henkilön yksi kanssa voin muistella lapsuutta ja päivitellä, kuinka vaikeaa kilteillä tytöillä on. Hänen kanssaan käyn satunnaisesti kahvilla, vietimme lapsuuden yhdessä.

Henkilön kaksi kanssa voin jutella hölmöistä ja iloisista asioista, tykkäämme myös samanlaisista miehistä ja sarjoista. Vietimme yläasteen bussimatkat vierekkäin.

Henkilön kolme kanssa voin jutella melkein kaikesta, vain vähän ikävämmät jutut saatan jättää kertomatta. Luottohenkilöni, jos haluan kertoa, miten päiväni on mennyt.

Henkilön neljä kanssa voin puhua kaikesta. Tämän henkilön puoleen käännyn suuremmissa kriiseissä, saatamme myös vetää herneen nenään kolmelta yöllä, koska jossain kaukaisessa maassa poljetaan naisten oikeuksia. Tätä henkilöä näen kuitenkin hyvin harvoin. Lisäksi on aina pieni varaus, että entäs jos hän ei ajattelekaan tästä samoin kuin minä, hylkääkö hän minut kokonaan? En ole varma, olenko aivan rehellinen puhuessani hänen kanssaan.


Henkilön neljä tapasin viimeksi eilen. Olimme kirjamessuilla, ja kuljimme musiikkilavan ohitse, jossa soitti Sonata Arctica. Ystäväni on suuri metallimusiikin fani, ja itsekin olen joskus kyseistä bändiä kuunnellut, joten istuimme lattialle kuuntelemaan.

Ja siinä istuessame ja hymyillessämme välillä toisillemme tajusin, miten uskomattoman tärkeä tuo ihminen minulle on. Emme asu samassa kaupungissa, näemme kasvokkain ehkä muutaman kerran vuodessa, mutta hän tietää ehkä kaikista parhaiten, miltä minusta tuntuu. En voi sanoa, että hän tuntisi minut täysin - olemme tunteneet nelisen vuotta, ja vasta viime viikolla hän sai selville vanhempieni ammatit. Mutta koen hänen ymmärtävän minua. Asiaan voi vaikuttaa, että kommunikoimme tekstiviestitse, ja minulle se on helpompaa kuin kasvokkain avautuminen, mutta eipä siinä mitään, hän on samanlainen.

Ja hän on ihana, niin ihana. Liian ihana, että sen voisi pukea sanoiksi. Enkä sitä osaa hänellekään sanoa muuten kuin kolmelta aamuyöllä hänen vakuuttaessaan, että olen suloinen ja voin hyvin ottaa vielä palan suklaata, että olen hauska ja mukava ja minulle on helppoa puhua.

Ehkä tämä suhde ei ole sellainen, jota yleisesti voisi kutsua läheiseksi ihmissuhteeksi. Minulle se on kuitenkin sitä - hiiteen ne, jotka sanovat, että ystävysten pitäisi tavata usein kasvotusten! Hiiteen ne, jotka sanovat, että suhteiden pitää olla neljää vuotta vanhempia! Minulle tämä on tärkeä ihmissuhde, olkoon se kuinka säälittävää hyvänsä.

Ilmaista taidetta! Sotkua! Kaaosta!

Minä rakastan graffiteja. Erityisesti ajatuksella tehtyjä ja kauniita sekä niitä, jotka pistävät miettimään. Kyllä tageistäkin tulee ihan kiva fiilis, vähän kaoottinen ja metropolimainen. (Olen tosin enemmän maaseututyyppiä, mutta jos olen kaupungissa, haluan hitto vieköön olla kaupungissa enkä missään putsiskliin-lähiössä.)

Tässä muutama matkalta näpätty otos. Minusta kaikki ovat jollain tapaa ihania.

"Die you masters of war"

Muutama graffiti 1800-luvulta 1900-luvulle

"Migration is not a crime"

"Raise your voice
Fight against state censorship
Athens Indymedia Radio SSFM"

rEVOLution

"We're half awake in a fake empire"

Lista tämän päivän mukavista asioista

1. Ystävän neulomat villasukat
2. Tapaan huomenna (siis tänään) ystäväni
3. Oloni tuntuu normaalilta
4. Minusta tuntuu, että kuulun johonkin
5. Tulevaisuus ei tunnu toivottomalta
6. Söin paljon chilisuklaata
7. Ja join maitoa, mitä en yleensä tee (mutta se oli hyvää ja terveellistäkin kai)
8. Lainasin mukavan kirjan (en älykästä, en tämä-pitää-lukea-klassikkoa, en tietokirjaa, vaan mukavan)
9. Olen kirjoittanut ystävälleni kirjeen, jonka annan huomenna
10. Tiistaina pääsen psykologille
11. Olen löytänyt ihanan sarjan
12. Minulla on itse asiassa monta ihanaa sarjaa katsottavana
13. Olen tehnyt tänään vaikka mitä
14. Sain maalausta eteenpäin
15. Ja se on ihan okei, vaikkei mikään mestariteos olekaan
16. Minulla on monta Tori Amosin levyä koneellani
17. Sain kerrottua tunteitani ääneen
18. Minä olen ihan okei
19. Saatan jopa pärjätä elämässä
20. Ja jos en, lähden matkustelemaan liftaten
21. Ja ryhdyn kirjailijaksi
22. Tänään oli ihana ilma
23. Aamulla kahlasin lehtikasassa ja potkiskelin lehtiä ympäriinsä n. kymmenvuotiaan pojan kanssa aikuisten tuijottaessa meitä
24. Minulla on aika lämmin ja hyvä olo

En ole taaskaan nukkunut

Kello on nyt 4:40. Herätyskello soi 6:30.

Jos menen nukkumaan, olen väsynyt aamulla. Jos en, olen väsynyt illalla. Mutta ehkä silti nukun ihan pienen hetken.

Bipo #1 - maanisuus

Tässä ihan vähän aikaa iski sellainen olo, että saattaisin olla maanis-depressiivinen. Olen menossa psykologille ensi viikolla, joten ajattelin kirjoittaa tästä ennen sitä. Kerroin erään toisen postauksen kommenttiosiossa, etten usko minulla tämän taudin oikeasti olevan. Se on totta, olisin todella äimistynyt, jos tällaista kävisi ilmi. Haluan silti kirjoittaa tästä.

Olen tällä hetkellä "maanisessa" vaiheessa, joten kirjoittaminen on helppoa. Teen kaksi osaa - toisen maanisuudesta ja toisen depressiivisyydestä. Kirjoitan kuin minulla olisi virallinen diagnoosi, vaikkei olekaan. En halua loukata sillä ketään, omien tunteideni käsittely on vain helpompaa vertailun kautta. Vertaan siis omia tuntemuksiani kaksisuuntaisen mielialahäiriön (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) yleisiin oireisiin.


Oire 1: Mielialan epänormaali kohoaminen ja ärtymys

On sellaisia viikkoja, että maanantaina haluan tappaa itseni. Tiistaina saatan kävellä bussipysäkille, katsoa hetken puidenlatvoja ja tuntea yhtäkkiä voimakasta riemua puiden väreistä, ilman tuoksusta, vastaankävelevistä ihmisistä, kaikesta... Tätä jatkuu enemmän tai vähemmän pari viikkoa aina, kun minulla on jonkinlaisia virikkeitä.

Tällöin laulan ja tanssin kaduilla. Oikeasti. Saatan vähän hiljentää, jos joku kävelee vastaan, mutta laulan kumminkin. Tunnen olevani niin täynnä riemua, että on pakko saada se ulos, pakko jakaa se maailman kanssa. Rehellisesti sanottuna rakastan tätä tunnetta; suorastaan kuplin ja pulppuilen riemua, iloa ja onnellisuutta. Hymyilen vastaantuleville leveästi. Tai oikeastaan hymyilen jatkuvasti leveästi.

Jossain luki, että se tuntuu kuin olisi yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa. Kuin olisi tärkeä ja iso osa sitä. Juuri siltä se tuntuu.

Ja sitten toisaalta jos jokin meneekin eri tavalla kuin olin odottanut, seuraa ärtymys. Silloin vituttaa aivan helvetin rankasti. Ihan pienikin juttu riittää laukaisemaan sen. En yleensä päästä sitä ulos, mutta äitini saa kyllä kärsiä tästä. Eilen hän suositteli kiropraktikkoa lättäjalkojeni vuoksi. Oli aika vähällä, etten huutanut puhelimessa, että ei minun jaloissani ole mitään vikaa, se on sinun korviesi välissä senkin ämmä.

Ei siis masenna, mutta ottaa todella rankasti päähän hetken. Nimenomaan hetken, vartti puhelun jälkeen melkein soitin äidilleni pyytääkseni anteeksi.


Oire 2: Ylikorostunut itseluottamus

Tällöin minusta tuntuu, että voin tehdä melkein mitä tahansa. Minusta voisi tulla kirjailija, jos vain kirjoittaisin vähän enemmän. Helppo homma, antakaa vain kynä ja paperia. Eikös romaaniin mene kutakuinkin vuosi? Minä kirjoitan sellaisen puolessa.

Minusta luultavasti tulee nobelisti. Ei sillä ole väliä, onko se fysiikassa, matematiikassa, kemiassa vai kirjallisuudessa, minähän olen monilahjakas.

Olen myös vallan ihastuttava persoona. Ei ole mitään syytä, ettenkö saisi jostain kumppania, jos vain etsisin. Olen viehättävän näköinen, sievä lyhyt punapää, ja fiksukin vielä.

Urheilla en halua, mutta totta kai pystyisin siihen. Kuka tahansa pystyy juoksemaan maratonin, siihen vaaditaan vain asennetta.

Oire 3: Unentarpeen väheneminen

Juurikin kaksi viikkoa sitten minulla oli loistava päivä. Olin sosiaalinen, supliikki luisti täydellisesti, ja hoksottimeni leikkasivat kuin partaterä. En ollut nukkunut sekuntiakaan. Sitä edellisenä yönä olin nukkunut ehkä viitisen tuntia.

Tänä maanantaina nukuin kolme tuntia, tiistaina kuusi. Olin loistavassa kunnossa. Nyt kello lähenee puoltayötä, enkä ole lainkaan väsynyt.

Oire 4: Lisääntynyt puheliaisuus

En pidä itseäni kovin puheliaana ihmisenä. Silti aina välillä papatan kuin papupata. Olen vain niin onnellinen, että on pakko jakaa jotain sisäisestä maailmastani jonkun kanssa. Tällöin huikkaan tervehdykset, saatanpa joskus aloittaa keskustelunkin. Yleensä pelkään tehdä aloitteita, mutta hei, eihän siinä ole mitään pelkäämistä, kun ei ole nukkunut ja on niin onnellinen. 

Tällöin selitän asioista ummet ja lammet, kun yleensä olen mahdollisimman lyhytsanainen ja selkeä. Jopa puolituttujen kanssa höpöttelen pidemmän aikaa, enkä välttele heitä kuten yleensä.

Puhun myös vieraita kieliä paljon sujuvammin, englanti menee britti-, joskus jopa skottiaksentilla, ja ranskaa pystyn lukemaan paperista lähes täydellisellä korostuksella. Ruotsia toki unohtamatta, sitäkin puhun nopeasti ja hyvin tässä tilassa. Minun nähdäkseni virheitäkin tulee vähemmän.

Oire 5: Ajatuksen riento

Maanisessa tilassa päädyn usein väittelemään jonkun kanssa. Jossain vaiheessa kyllästyn siihen ja alan provosoimaan toista yrittäen vaihtaa aihetta. En yksinkertaisesti jaksa jankata samasta aiheesta varttia kauempaa.

Teen useaa asiaa samanaikaisesti. (Nytkin minulla on auki aika monta välilehteä.) En vain jaksa keskittyä asioihin. Sarjojenkin katselu on vaikeaa, kun mieli harhailee koko ajan jonnekin. Tänään koitin katsoa erästä 90-luvun skottisarjaa, mutta loppu meni kokonaan ohi ajatellessani jotain aivan muuta. En pysty myöskään esmes kahvilla ollessani rentoutumaan, kun koko ajan tulee mieleen kaikkea mitä pitäisi tehdä.

Bussimatkat ovat tapahtumarikkaita aikoja. Käyn varmaan tsiljoona asiaa läpi puolessa tunnissa.

Poikkeuksia toki on. Saatan myös pystyä keskittymään paljon paremmin. Viime viikonloppuna harjoittelin koodausta (se vaikutti hauskalta) seitsemän tuntia putkeen. Toissapäivänä aloin piirtää heti tultuani kotiin, siinä meni viisi tuntia. En voinut lopettaa ennen kuin olin valmis.

Oire 6: Lisääntynyt toimeliaisuus

Olen tosiaan paljon sosiaalisempi. Juttelen ihmisille, sovin treffejä, vastaan kirjeisiin.

Päivitän myös blogia, piirrän, kirjoitan, osallistun aktiivisesti netissä vähän kaikkeen, aloitan ties mitä (kitaransoiton, koodauksen, nettipelaamisen, mukamas poliittisen toiminnan ja leipomisen muun muassa). Saan aikaan paljon lyhyessä ajassa. Ja jos tahdon, pystyn tosiaan keskittymään yhteen aiheeseen niin, että saavutan siinä tosiaan jotain. Esimerkiksi tätä päivitystä en saisi aikaiseksi depressiivisessä tilassa.

Kävelen myös paljon, yleensä käyttämieni julkisten sijaan.

Oire 7: Sosiaalinen estottomuus

Voi kyllä. Halailen ihmisiä, kyselen kysymyksiä, saatan sanoa ei tai kertoa oman, eriävän mielipiteeni. Voin puhua aivan mistä vain. Jopa siitä, että olin ihastunut aikoinaan opettajaani ja stalkkasin häntä netissä. Kerroin myös yhdelle tytölle, että hiplasin hänen hiuksiaan puoli vuotta sitten. Tällaisia asioita en tee muuten. En ikinä menisi esimerkiksi väittelemään kenenkään kanssa, jos olisin depressiivisessä tilassa. Minähän vain sössöttäisin ja antaisin itsestäni typerän kuvan.

Oire 8: Hakeutuminen riskialttiisiin toimiin

Tätä en itse asiassa tee. Paitsi tuhlaan rahaa oikealle ja vasemmalle, saatan antaa kerjäläiselle tai katusoittajalle kaikki kolikot lompakostani, vaikka budjettini on melko tiukka. Mutta muuten en oikeastaan, vaikka joskus tekisikin mieli. En vain osaa.

Oire 9: Lisääntynyt seksuaalinen halukkuus

Ikävä kyllä minulla ei ole kumppania. Tai ehkä se on ihan hyvä, olisin oikeasti huono tyttöystävä. Mutta onhan minulla haluja, onneksi on netti. En kommentoi tämän enempää.

Tänään kyllä katsoin kaikkia vastaantulevia ja mietin: haluaisikohan juuri tuo ihminen rakastaa minua? Mutta se taas ei niinkään liity seksiin.

Kaiken kaikkiaan pidän tästä tilasta. Joskus se on väsyttävää; en oikeasti ole sosiaalinen persoona, mutta maaninen minä on. Joudun siis usein kotiin päästyäni lataamaan akkuja. Toinen huono puoli on, etten osaa nukkua riittävästi - vaikka menisin ajoissa nukkumaan, nousen kuitenkin kahdentoista maissa kirjoittamaan kirjettä, päiväkirjaa, blogia tai muuta.  Kolmas on se, että ärsyynnyn helposti.

Mutta muuten siis tunne on aivan ihana, onnellinen ja pulppuileva. Tuntuu siltä, ettei mikään voi mennä pieleen.

Oireet ovat täältä: http://www.bipoinfo.fi/oireet/mania-aiheuttaa-yliaktiivisuutta

P.S. Tein täällä maniatestin. Sain tulokseksi 64 pistettä. 

If you scored... You may have...

54 & up            Severe mania
36 - 53              Moderate/severe mania
22 - 35              Mild to moderate mania
18 - 21              Borderline mania
10 - 17              Possible mild mania (hypomania)
0 - 9                  No mania likely

P.P.S. Tänään kyllä ahdisti, oli kahdenkeskinen sosiaalinen tilanne, johon toinen osapuoli odotti minun osallistuvan aktiivisesti. Pakenin silloin vessaan. Sitten innostuin kunnolla, ja olin taas koko päivän hirveän onnellinen.

P.P.P.S. Pelkään tämän loppuvan pian. Sitten masentaa ja ahdistaa taas kunnolla.

Ja taas se alkaa

Ahdistaa. Taas vaihteeksi.
Vielä pari päivää sitten minulla oli erittäin hyvä ja onnellinen olo. Eilenkin taisi olla sinne päin. Nyt istun vessassa - pakenin tänne - ja kirjoitan tätä puhelimella.

Minä haluan jonkun diagnoosin. Haluan apua. Haluan, että ongelmani tunnistetaan. Haluan, että ongelmani ovat ylipäätään todellisia. Kaikkein eniten haluan kuitenkin tekosyyn. Olisi ihanaa pystyä sanomaan, että olen tällainen vain siksi, että olen sairas.

Hävettää myöntää. Hävettää kirjoittaa tätä. Hävettää, että on ihmisiä, joilla on todella paljon vaikeampaa kuin mahdollista minulla, mutta jotka silti jaksavat.

Mutta jos kaikki ongelmani johtuvat persoonastani, jos olen ihan ihka oikeasti tällainen, luultavasti tapan itseni ennen pitkää, keinolla tai toisella.

"Juuri sopivat lapset"

Tapasin tänään serkkuni. Toinen on kuusi, toinen viisi (tai neljä, mitenkähän lienee), ja molemmat ovat uskomattoman suloisia. Ja fiksuja ja ihania ja täydellisiä pieniä otuksia.

     Tämä kuusivuotias sitten luki ääneen kirjaa Joulupukista, eli keksi oman tarinan kuvien perusteella. Yhdessä kuvassa olevassa Pukin kirjassa luki "erityisen kiltit lapset". Kun tästä huomautettiin serkulleni, hän kehitti aivan oman juttunsa.

"On erityisen kiltit lapset, erityisen tuhmat lapset ja

juuri sopivat lapset.

Erityisen tuhmatkin lapset saavat lahjoja, mutta vähemmän kuin erityisen kiltit ja juuri sopivat."

Ensin naurahdin tälle, mutta sitten tajusin, että tämähän on ihan totta. On liian kilttejä ihmisiä, mutta yleensä he saavat saman verran kuin "juuri sopivat", joskus jopa vähemmän. Tuhmatkin saavat kaikenlaista, vaikkeivät sitä välttämättä ansaitsisi.

Vaikeaa. Ihan kuin itse olisi tärkeintä maailmassa.

Epäreilua. Muita ei voi auttaa, koska takaisinmaksusta ei ole varmuutta.

Väsyttävää. Kaikki pitää tehdä ja vaatia itse.

Ehkä pitäisi lakata olemasta kiltti. Ehkä pitäisi kokeilla olla tuhma, niin se maailma näyttää nykyään pyörivän. Vai onko mahdollista, että joku voisi arvostaa kiltteyttä? Onko mahdollista, että tällaisesta kiltistä tytöstä voi tulla jotain ilman tuhmuutta? Onko erityinen kiltteys mennyt pois muodista?

En minä jaksa tällaisia miettiä. Saisinko edes joskus olla ihan vain minä, kiltti minä, ilman kilpailua tai muuta sellaista missä tarvitaan kyynärpäitä? Kyllä minä vielä joskus piikit kasvatan, mutta nyt tahtoisin olla pehmeä ja lämmin.

Minä en vain ole juuri sopiva tällä hetkellä.

Asioita joista vähän elämässä ilahdun

Tänään kävi hassu juttu. Olin päättänyt kävellä puolet matkasta kotiin (tai kotiin ja kotiin, eihän tämä ole oikeastaan vielä kotikaupunkin), ja menin samaa katua, jota kuljen joka päivä. Katselin sen varrella olevia taloja, ja yhtäkkiä tajusin: herranen aika, enhän minä olekaan ennen nähnyt tuota taloa!

     Talo on yli sata vuotta vanha, ja olen kulkenut sen ohi varmaan parisataa kertaa. Kokemus oli ymmärrettävästi hyvin hämmentävä. Mutta tajusin vasta nyt, että se on todella kaunis rakennus. Sitten katsoin vastakkaiselle puolelle tietä, jossa oli toinen kivisine parvekkeineen. Parvekkeissa oli hitto soikoon sydämenmuotoisia koloja!
Joku on ihan oikeasti laittanut parvekkeisiin sydämiä silloin aikanaan, enkä minä pöljä ole ikinä huomannut. Pitäisiköhän alkaa katsella rakennuksia sillä silmällä, sen verran hauska kokemus tämä oli.


 Eikä siinä vielä kaikki: löysin saippuaa, jota olin etsinyt jo pitkään (ja se oli vieläpä tarjouksessa!); sain hoidettua asioita, mikä tarkoittaa, että voin nyt rentoutua hetkeksi; koin sen valaistuksen, että kyllä joku minut varmasti joskus huolii, enkä jää yksin; ja kävelin erilaista, paljon kauniimpaa reittiä kotiin.

Sitä paitsi kirjaston kahviautomaatista saa cappuccinon 70 sentillä. Se on ihan hyvää.


P.S. Kuvat eivät liity. Tai liittyvät, mutta eivät. Höhöhö.

Suklaa vs. ihmisarvo

Aina välillä tuntuu nimittäin siltä, että nuo kaksi sulkevat toisensa pois. Näin alkuun voisin sanoa, etten ole lihava ainakaan painoindeksiltäni. Vielä. Olen viime aikoina lihonut nopeasti ihan lievän ylipainon rajoille. Lisäksi olen aina ollut pyöreähkö, koska olen lyhyt, ja tästä johtuen se suloinen, normaalipainoinen nuori tyttö, joka olin, on tuntenut kuvotusta katsoessaan itseään peilistä ja tarttunut itseään vyötäröltä melkein itkien aivan liian monta kertaa.

      Tässä on muutama lainaus eräältä keskustelupalstalta koskien lihavuutta. En suosittele avaamaan, jos tällaiset asiat ottavat helposti aivoon. Itse ainakin kiehun kiukusta tällaisia kommentteja nähdessäni. Jumalauta. Enkä edes löytänyt niitä hirveimpiä.

     Jos jätetään tällä kertaa lääkkeistä ja sairauksista johtuva lihominen tämän ulkopuolelle, löydän ainakin yhden erittäin halventavan ajatusmaailman: lihavuus johtuu kontrollin ja itsehillinnän puutteesta. Ehei. Kun minä syön keksin, tiedostan sen riskit. Tiedän, että syön jotain epäterveellistä, joka ei ole minulle hyväksi. Keksin syöminen ei johdu mistään mysteerisestä aivojen häiriötilasta, joka pakottaisi minut syömään. Myöskään itsehillintäni ei ole huonompi kuin muiden.

Minä teen päätöksen, että syön keksin.

Toiset menevät lenkille, toiset syövät suklaata. Kummassakin tapauksessa kyseessä on tietoinen päätös. Päätös voi olla huono, mutta päätöksentekoon vaikuttavat aina päättävän henkilön kokemat asiat, joista muut eivät välttämättä tiedä. Siksi on typerää ja lapsellista, jopa loukkaavaa, arvostella toisen päätöksiä, koskivatpa ne mitä hyvänsä. Jos minä lääkitsen jäätelöllä suruani (kyllä, tiedän sen olevan typerää), minä olen tehnyt sen valinnan. Siihen ei ole muilla urputtamista, kun en kerran satuta ketään.

     Sellainenkin vankka käsitys on, että lihavat olisivat jotenkin tyhmiä, kun eivät tajua, mitä tekevät itselleen. Voisin väittää, että tietävät. Hankalaa sellaista on olla tiedostamatta. Enkä usko, että heitä on tarpeen muistuttaa kiloistaan, eiköhän tuo tule mieleen muutenkin. Mistä vetoa, ettei syyllistäminen auta tipan vertaa? Mistä vetoa, ettei siitä tule kenellekään hyvä mieli, eikä se kyllä helvetti soikoon kannusta kovin montaa menemään lenkille. En myöskään oikein usko, että edellisellä valinnalla keksin syömisestä olisi mitään tekemistä yksilön älykkyyden kanssa.

      Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, ovat vähän vajavaisia, itsekurittomia, tyhmiä, eikä heiltä löydy kontrollia. On puhdasta idiotismia olla kehittämättä aivojaan sillä tavoin. Se tekisi joka iikalle hyvää ja ehkäisisi vanhemmiten ilmaantuvia mielen rappeumia. Mutta ehkä nämä ihmiset ovat laiskoja. Ehkä he ovat tyhmiä, kun eivät tartu tilaisuuteen kehittää itseään. Ehkä heillä ei ole tarpeeksi kontrollia ja itsekuria istua alas lukemaan Proustia.

"No hei, ehkä niillä on muutakin elämää. Ehkä niiden ei ole pakko istua tuntitolkulla nenä kiinni kirjoissa. Niillä on varmaan muutakin elämää kuin päänsä sisässä."

"Kaikki eivät voi tykätä samoista asioista, joku menee mielummin lenkille kuin lukee vaikeaselkoista kirjaa."

"Ehkä kaikki eivät tykkää rasittaa mieltään."

Nimenomaan.

Ehkä kaikki eivät tykkää samoista asioista tai eivät jaksa opetella pitämään niistä. Olen minäkin käynyt lenkillä - en tykännyt, enkä jaksa rääkätä itseäni, kunnes oppisin rakastamaan sitä. Ehkä jonain päivänä jaksan, ken tietää. Ehkä joku toinen oppii rakastamaan kirjallisuutta vanhoilla päivillään.

     Mutta tärkein asia on, että vaikka painaisin sata kiloa, minä olen silti ihminen. Minä olen helvetti soikoon ihminen, tiedostava ja älykäs olento, ja minua tulee kohdella arvoni mukaisesti! Minulla on ihmisarvo, jota edes suklaa ei voi minulta viedä. Teen ehkä itselleni hallaa, mutta koska tiedän sen, enkä satuta ketään muuta, ei asia kuulu kenellekään muulle. Asia on minun omani.
Tilanne olisi tietysti eri, jos en ymmärtäisi tilanteen vakavuutta, jos olisin oikeasti saanut mystisen aivokasvaimen, joka pakottaisi minut lappamaan kitaani kiloittain mäkkiruokaa per päivä. Sama pätee laihdutukseen; pieni määrä ei tapa, mutta jos sen kontrollin oikeasti menettää, tilanteeseen pitää puuttua.

     Usein lihavuus on seurausta valinnasta. Valinta voi olla typerä, mutta siihen on aina syynsä, joita ei saa väheksyä. Ja vaikka valinta olisikin typerä, sen tekijä ei. Ja valinnan tekijä on aina arvokas, päätöksentekoon kykeneväinen itsenäinen ihminen. Painolla ei ole mitään tekemistä henkilön henkisten lahjojen kanssa.

P.S. ...en ehkä ollut aivan tosissani siitä mitä sanoin ihmisistä, jotka eivät lue. En tosissani ajattele, että he ovat tyhmiä, laiskoja tai itsekurittomia. Mutta ei lukeminen toki pahaa tee.