Olen niin vihainen

Ja surullinen. Ja ahdistunut.

Ilmaisin eilen eräässä ryhmächatissa onneni tasa-arvosen avioliittolain vuoksi. Eräältä ihmiseltä tuli aivan uskomattoman törkeitä ja loukkaavia kommentteja. Kerroin hänelle, että eräs parhaista ystävistäni (#4) kuuluu seksuaalivähemmistöön ja että hän on kärsinyt tuollaisen asenteen vuoksi jo aivan tarpeeksi. Kerroin, että hän on ihana ja luultavasti pelastanut henkeni muutaman kerran.

Sain vastaukseksi vain sen, että se on ällöttävää. Aloin ihan oikeasti itkeä, minkä jälkeen vedin kilarit. Käskin tätä ihmistä painumaan vittuun ja sanoin, etten halua puhua hänen kanssaan, ennen kun hän pyytää anteeksi. Vastaukseksi sain: "ok".

Ja nyt minä tunnen asiasta häpeää ja syyllisyyttä. "Ei minun olisi pitänyt sanoa noin", "tein typerästi", "pitäisi pyytää anteeksi". Nyt minä olen riidoissa jonkun kanssa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ahdistavaa.

Mutta minähän en pyydä anteeksi. Olin eilen monta tuntia vihainen, ja osan siitä ajasta itkin. Kyseinen henkilö on iljettävä, enkä oikeastaan edes halua puhua hänelle.

Miten joku voi olla noin inhottava?

Jee jee jee! Rakkautta koko Suomelle!

Se meni läpi. Kaikki varmaan tietävätkin, mistä puhun.

Katsoin eilen väittelyä, ja melkein meinasin kirjoittaa siitä, olin niin ärsyyntynyt joihinkin poliitikkoihin ja argumentteihin.

Mutta jee jee jee! Katsoin äänestystä suorana, ja johan riemu repesi, kun äänet paljastettiin.

Olen edelleen niin onnellinen. Tärisen hieman.

Minun ja ystävä #4:n suhde käy monimutkaiseksi

Kello on aika paljon, mutta yritän kertoa syventyneestä suhteestamme järkevästi. Tämä on rakkauskirje ystävälleni.

Se on ensinnäkin aina ollut vähän jännä. Tapasimme juhlissa ja meillä kliksahti, joten vaihdoimme numerot. Siitä alkoi parin vuoden epäsäännöllinen tekstailu - yleensä hassuista tai jokapäiväisistä ärsyttävistä asioista. Meillä on hyvin samanlainen huumorintaju, ja osaamme lukea viestejä samalla tavalla, mikä on aika tärkeää näin tekstiviesti-/FB-chat-/Whatsapp-painotteisessa suhteessa. Kumpikin tajuaa, milloin ollaan sarkastisia ja millä hymiöllä osoitetaan rakkautta ja sympatiaa.

Jossain vaiheessa minuun iski ajatus, etten tosiasiassa ollut ollut kovin rehellinen ystävä. Suurimmassa osassa viestejä olin vaikutin iloiselta, vaikken oikeasti ollut. Pelkäsin myös, että ystäväni jättää minut, jos osoitan ärtymystä tai olen eri mieltä. Tähän asti (noin kaksi vuotta epäsäännöllistä viestittelyä) olimme olleet kaikesta samaa mieltä. Sitten alkoi ilmaantua pieniä, normaaleja eroavaisuuksia musiikkimaussa, kirjallisuuden kulutuksessa ja muussa sellaisessa. Panikoin näistä. Muutaman kerran valehtelin olevani samaa mieltä, ja joskus välttelin häntä. Jos hän osoitti ärtymystä, tein lähes mitä tahansa saadakseni hänet hyvälle tuulelle.

Sitten aloimme kirjoittaa kirjeitä. Ensin oli kaikenlaista pientä, josta kirjoittaa. Jossain vaiheessa tyhjänjauhaminen kuitenkin loppui, ja kirjeistä tuli silkkaa tajunnanvirtaa: vähän ahdistaa mutta kaikki on hyvin juon teetä kissa pyörii jaloissa oi.

Tässä ihan muutama viikko tai kuukausi sitten jotain tapahtui. Oli se tavallaan aavistettavissa, ja tilannetta oli pohjustettu usean vuoden ajan. Taisi olla ystäväni, joka ensimmäisen kerran avautui varhaisnuoruudestaan, minkä jälkeen minä vastaavasti tein samoin. Yhtäkkiä tiesimme toisistamme enemmän kuin omat vanhempamme. (Samalla tiesimme toki vähemmän, emme muutamankaan vuoden jälkeen tienneet vanhempiemme ammatteja tai muuta tällaista pientä.) Sitten kirjeetkin alkoivat venymään.

Nyt kumpikin tietää suunnilleen, miltä toisesta tuntuu. Minä tiedän monia erittäin henkilökohtaisia asioita hänestä ja hän minusta. Se on ihanaa. Ikinä ennen minusta ei ole tuntunut, että voisin kertoa toiselle kaiken. Onhan minulla ystäviä ollut, mutten ikinä ole oikeastaan kertonut, miltä minusta tuntuu. Ehkä on helpompaa avautua kirjoittamalla, ken tietää.

Mutta edelleen minua pelottaa. Ja vaikka tiedän, että voisin kertoa kaiken itsestäni, eikä hän hylkäisi, en silti uskalla. En kuitenkaan osaisi muotoilla ajatuksiani oikein. Sitä paitsi hänellä ei mene nyt hyvin, ja minun pitäisi tukea häntä. Ongelma on, etten minä jaksa enkä osaa. Hän on loistava tukija, sanoo aina oikeat sanat oikeaan aikaan. Minä taas pelkään loukkaavani häntä joko liian intiimillä ja läheisellä lohdutuksella tai sitten liian kylmällä ja sarkastisella vitsillä. Lopputulos on yleensä jotain ympäripyöreää ja latteaa. En oikein osaa ilmaista tunteitani.

Hän ansaitsisi niin paljon parempaa. Mietin usein, miten hän ylipäätään jaksaa minua. Hän on ihana tärkeä loistava kaunis hauska ymmärtäväinen empaattinen särmikäs vihainen elegantti hauras inhimillinen vihainen nuori rakastettava kestävä sinnikäs vahva. Ja minä rakastan häntä. Tässä kuussa tajusin jotain: ensimmäistä kertaa koskaan toivon jollekulle muulle parempaa kuin itselleni. Tämä on kummallinen ajatus, sillä olen aina ollut itsekäs. Annan usein kakusta isomman palan toiselle, mutta vain koska se on kohteliasta. Hänelle minä antaisin vaikka koko kakun. Eikä kyse ole kohteliaisuudesta, vaan siitä että hän ansaitsee sen.

Hei ystävä #4, minä rakastan sinua,

vaikken sitä ehkä koskaan tule sanomaan ääneen

suoraan sinulle.

100 mukavaa asiaa/tunnetta/juttua elämässäni

Oli jo aikakin tarttua tähänkin haasteeseen.

1. ihania ystäviä
2. hyvä perhe (kaikesta huolimatta)
3. ja hyviä sukulaisia
4. minulla on mahdollisuus saada tarvittaessa apua
5. mutten tarvitse sitä juuri nyt
6. minulla on harrastuksia ja keinoja ilmaista itseäni
7. kirjat
8. elokuvat
9. sarjat
10. musiikki
11. kuvataide
12. mahdollinen tulevaisuus
13. osaan suomea
14. osaan englantia
15. osaan jopa vähän ruotsia
16. asun Suomessa
17. repussani on suklaata
18. vaihteleva sää
19. keltainen takki
20. punainen takki
21. punaiset nahkasaappaat
22. punainen tukka
23. minulla on ihmisiä, joille puhua
24. ja kirjoittaa
25. ja sitten on myös päiväkirja
26. kahvilla käynti
27. meditointi
28. kotona odottavat kirjeet
29. kynttilät ja tee syksyisin ja talvisin
30. takkatuli
31. ensilumi
32. syksyllä punaiset ja keltaiset lehdet ja värikkäät lehtikasat
33. murrettu vihreä ja punainen väri yhdessä
34. kiireettömät aamut, jolloin voi rauhassa juoda pannullisen teetä
35. kotikaupunkini (molemmat)
36. Górecki
37. Tori Amos, PMMP, Sarah Brightman, Mirel Wagner ja muut ihanat naiset
38. + kaikki muut hyvät bändit/artistit
39. mustavalkoiset kuvat ja elokuvat
40. muistikirjat
41. äkillinen riemu ja elämänhalu
42. matkustaminen pimeässä
43. muutenkin ikkunan takana oleva pimeä
44. ja matkustaminen muutenkin
45. hyvä ruoka
46. nukkuminen
47. kun kaikki tekemättömät tehtävät on tehty
48. nauraminen
49. kunnolla itkeminen ja parkuminen
50. äkilliset rohkeuden puuskat
51. kirjastot
52. halvat kahviautomaatit
53. persoonalliset kasvot ihmisillä  ja eläimillä
54. käsirasva
55. kuulakärkiset tussit
56. kaikenlaisilla tusseilla piirtäminen ja kirjoittaminen
57. kasvojen piirtäminen
58. konsertin alussa soittimien virityksestä syntyvä ääni
59. pääsylipun ostaminen
60. konsertit/keikat/oopperat
61. laulaminen
62. kirjoittaminen
63. piirtäminen
64. maalaaminen
65. uuden taidon harjottelu
66. koodaaminen
67. videopelit
68. kaupungissa kävely
69. metsässä kävely
70. pellolla kävely
71. hiekkatien rahina
72. lumen narskunta
73. samaistuminen
74. muumit
75. taitavat ihmiset, etenkin runoilijat, kuvataiteilijat, kirjailijat ja muusikot
76. sillat
77. bloggaajat ja blogit
78. joet ja järvet ja meret
79. uiminen
80. elämänviisaudet, lainaukset ja aforismit
81. suomen kieli
82. arabian, heprean ja japanin kieli
83. idän ja Lähi-Idän kulttuurit
84. yhteisymmärrys
85. historia
86. asioista selkoa ottaminen
87. samaa mieltä oleminen
88. väittelyn voittaminen
89. kun maailma välillä vaikuttaa ihan oudolta ja absurdilta paikalta
90. kun tajuaa olevansa hyvin pieni ja mitätön
91. mielikuvitus
92. ihastuminen uuteen asiaan/ihmiseen
93. vanhat ystävät, joille ei tarvitse selittää mitään
94. sen "oman" taiteilijan/bändin/kirjailijan löytäminen
95. ja ilosanoman levittäminen
96. ihailemiensa ihmisten tapaaminen
97. ydin- ja astrofysiikka
98. yhtälöt
99. asiat, joissa ei ole mitään järkeä
100. sen tajuaminen, että missään ei ole mitään järkeä

Nyt kun tuota katsoo, niin onhan maailma aika mukava paikka elää.

Luokkajuhla

Tänään kävin elokuvissa. Se oli aika mukavaa, en olekaan vähään aikaan sitä tehnyt. Kävin yksin, nykyään teen niin usein. Elokuvana tällä kertaa oli Anna Odellin Luokkajuhla. Huhhuijaa, olen niin onnellinen, ettei minua ole koskaan kiusattu.

Mitenkähän sitä kuvailisi… se oli ihan hyvä. Alkupuolesta nautin, se kertoo Annan osallistumisesta fiktiiviseen luokkakokoukseen, jossa ovat mukana myös hänen kiusaajansa - eli koko luokka. Anna alkaa illallispöydässä muistella kiusaamiskokemuksiaan, mihin muut hahmot reagoivat kiinnostavasti. Varmaan tällainen suhtautumistavan on suht realistinen, mutta silti se järkyttää (ja naurattaa samaan aikaan). Mistä lähtien aikuiset ovat olleet näin uskomattoman lapsellisia?

Toinen puoli sen sijaan meni ehkä hippusen liioittelun puolelle. Oli silläkin puolensa, ja ymmärrän motiivit taiteellisen ratkaisun takana, mutta mielestäni ensimmäisestä osasta olisi saanut vielä paremman hitaammalla kerronnalla ja pidemmällä ajalla. Se olisi sitten ihan eri elokuva, mutta kyllä, mielestäni se olisi ollut parempi. Tuli vähän sellainen olo, että Odell on halunnut näpäyttää luokkatovereitaan henkilökohtaisesti (mitä en kyllä ihmettele), mutta sanoisin, että elokuvallisesti tämä oli huono ratkaisu. Ihan mukava ja originelli, mutta ei se, mitä minä haen elokuvalta. Eipä siinä kyllä mitään, Odellin elokuvahan tämä on.

Voisin melkein suositella. Kyllähän se sai pohdiskelemaan. Ja oli se elokuvallisesti kiinnostava, vaikkei todellakaan täydellinen. Ihan hyvä. Joo, sanotaan, että se oli ihan hyvä. Aiheesta plussaa.

"Olen kyllä ihan kunnossa, mutta…"

Kerroin psykologille tuntemuksistani, ja hän kehotti varaamaan ajan psykiatrilta. Eli näköjään päässäni on sittenkin jotain vikaa, heh. Pari päivää kului, ja minusta alkoi tuntua typerältä. "En minä ole sairas", "Ei minulla oikeasti ole mitään hätänä", "Miksi minun hölmön piti mennä sanomaan niin, liioittelin oireitani. Ei minusta tunnu siltä koko aikaa". Sitten yhtäkkiä havahduin siihen, että suunnittelin hyppääväni eräältä tietyltä sillalta, jos elämä jatkuu samanlaisena/huononee entisestään. Päätin kuitenkin hankkiutua psykiatrille. Siihen menee aikaa, mutta enköhän minä sinne joskus pääse.

Mutta mutta, lähennyin entisestään ystäväni kanssa. Sen, jonka olen nähnyt kolme kertaa, mutta joka tietää minusta enemmän kuin kukaan muu. Tai nyt tietää. Minä nimittäin kerroin hänelle lähes kaikki tähän pahaan oloon johtaneet tapahtumat elämästäni, ja hän taas vastavuoroisesti kertoi erittäin henkilökohtaisia asioita varhaisnuoruudestaan. Samana iltana sain häneltä tulleen kirjeen täynnä tilitystä.

Olen niin kiitollinen. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että joku kuuntelee ja ymmärtää, eikä ajattele, että olen tyhmä ja liian herkkä, kun mieleni järkyttyi viidennellä luokalla aivan pienen pienestä syystä. Ja ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että minä olen jollekulle niin tärkeä, että minulle voi purkaa sydäntään.

Mutta minä pelkään myös. Ehkä olen liian itsekeskeinen. Ehkä loukkaan häntä jollain tapaa. Ehkä olen liian takertuva. Ehkä en näytä tarpeeksi tunteitani. Ehkä olen liian kylmä. Tai liian intiimi. Liian hyökkäävä. Liian etäinen. Ehkä teen jotain väärin, eikä hän enää pidä minusta. (Olen muuten aivan varma, että ihmissuhteiden pelkoni johtuu juuri yllä mainitusta viidennen luokan tapauksesta. Miten niin pieni juttu voi sattua niin paljon?)

Ja sitten on vielä äitini, joka kyllä tarkoittaa hyvää, mutta satuttaa tahtomattaan. Minua ahdistaa olla hänen lähellään. Viimeksi kävelyllä hänen kanssaan ollessani tunsin tukehtuvani. Mutta kun rakastan häntä. Ja hän minua. Miksi ihmissuhteet ovat niin helvetin vaikeita?

Supernaiivi

Sain ystäväni kautta ilmaisen lipun teatteriin. Olin jo valmiiksi etäisesti kiinnostunut Supernaiivista, mutta tottahan se oli pakko mennä katsomaan, kun kerran ilmaiseksi pääsi.

Se oli aivan ihana. Alussa samaistuin täydellisesti päähenkilön kriisiin elämän merkityksettömyydestä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että ehkä maailma on sittenkin ihan kiva paikka. Olihan se hauskakin. Ja taitavasti tehty.

Suosittelen lämpimästi lukemaan/katsomaan.






P.S. Tästähän tuli upea teatteriarvostelu. Selvästi tästä olisi minulle uraksikin. Pitkä ja kattava ja niin edelleen.

Osasinkin jo odottaa ystävääni ahdistusta

Ei se tälläkään kertaa tunnu tulevan oikealla hetkellä.

Taidan mennä nukkumaan.

Turhia mietteitä (minusta, taas vaihteeksi)

Jonkinlainen sanaoksennus siis luvassa. En ole taas vähään aikaan kirjoittanut tänne, ja nyt on vähän hankala olo. Ehkä tällainen lyhyt päivitys auttaa ja selkeyttää asiaa minullekin.


Aloitin tässä vähän aikaa sitten terveellisemmät elämäntavat. Kirjoitin, että koen itseni terveeksi ja kykeneväksi tekemään niin, ja olisi hullua velloa itsesäälissä ilman minkäänlaista syytä. Se oli totta, mutta asialla on toinenkin puoli - en ole aivan varma, olenko sittenkään täysin terve. Terveillä elämäntavoilla on siis kaksi tehtävää:
1) auttaa selvittämään, johtuvatko "oireeni" elämäntavoistani vai jostain häiriöstä
2) ehkäistä mahdollisia häiriöitä.

Mutta on edelleen todennäköisintä, että olen terve. Silti asia pyörii päässäni, joten ajattelin tehdä sille jotain.

Aloitin myös jokin aika sitten kirjoitusprojektin. Mielestäni idea on edelleen ihan hyvä, mutta en ole enää varma... En myöskään tiedä, pystynkö ilmaisemaan ajatukseni järkevästi paperille. Kirjoittaminen on niin pirun vaikeaa.

Olen muutenkin aivan helkkarin eksyksissä. En osaa muotoilla asiaa yhtään tätä paremmin.

Ja huomenna minulla on aika psykologille. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanon. En yhtään tiedä, mistä haluaisin puhua. Psykologi itse kääntää asian aina aivan vääriin aiheisiin, enkä sitten uskalla johdatella häntä pois niistä. Tuntuu vain siltä, että olen aivan kiero ja vinoutunut ja aika lailla pilalla.


Hyviäkin asioita on toki. Viime viikolla minulta kysyttiin, mitä aion tehdä viikonloppuna. Minulla oli menoa, mutta ilmeisesti tämä tyttö olisi halunnut tavata. Minua! Tavata! Viikonloppuna! Lehahdin aivan punaiseksi, niin punainen en ole ollut sitten yläasteen liikuntatuntien. Kiehtova reaktio minulta. Hämmennyin siis aivan totaalisesti. Mutta ilahduin myös. Ehkä minä en sittenkään ole niin luotaantyöntävä kuin luulin.

Jo tutuksi tullutta minäminä-teemaa jatkaakseni...

...kävin kuntosalilla! Ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti!

Ja se oli ihan okei - ei kamalaa, muttei niin hirveän kivaakaan.

Tarkoituksenani oli osallistua ohjatulle liikuntatunnille, mutta toisin kävi. Nenäni alkoi vuotaa verta kymmenisen minuuttia ennen tunnin alkua (heh, taivaallinen merkki), ja kun se tyrehtyi, tunti oli juuri alkamassa. Hirveästi ei hotsittanut ajatus, että se avautuisi taas keskellä täpötäyttä salia. Myös se, että tunnilla käytettiin omituisen näköisiä apuvälineitä, saattoi vaikuttaa asiaan. Ja se, että muut siellä olevat vaikuttivat siltä, että jaksavat huhkia tunnin akrobaattilihaskuntoaerobicvenyttelyjoogahikijumppaa täydellä teholla sai minut hylkäämään ajatuksen ohjatusta jumpasta.

Hiihtelin siis kuntosalin puolelle. Sieltä löysin helppokäyttöisiä ystäviä: juoksumaton, sisäpyörän (mikäköhän sen nimi taas oli... :D) ja sellaisen jutun, jossa on jaloille kaksi alustaa, jotka ovat kiinni niissä sauvoissa, joita pidetään käsissä.

Kuten huomaatte, tiedän loistavasti nämä kuntosalijutut.

Huhkin näiden ystävien parissa kaksi ja puoli tuntia; mielenkiintoani pitivät yllä lehdet, joita sai lukea pyöräillessä. Luin kolme Imagea. Stepperissä taas sai katsella tv:tä siinä olevasta ruudusta (kyllä, tarkistin tuon jalka-alusta-käsi-jutun nimen Googlesta), kuten juoksumatossakin. Tästä tuli elävästi mieleen laihdutusmainosten "laihdu huomaamattasi!" ja "pidä hauskaa samalla kun liikut!" -lausahdukset. Ei siinä mitään, polkiessa sai itse määrätä tahdin ja Riikka Pulkkisen juttu äidiksi tulemisesta oli hyvä. Oli se oikeasti ihan hauskaa.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että olen treenannut vain alavartaloani. Kiertelin hetken mitä kummallisemman näköisiä kuntoilu- ja painonnostovehkeitä, kunnes palasin jälleen uskollisen kuntopyörän pariin. Miksi, oi miksi niissä ei ole ohjeita?! En minä tiedä, miten tuollaisia hömpötyksiä käytetään. Enkä varmana kysy neuvoa. Hmph.

Toinen vähän ikävämpi asia, jonka panin merkille, oli se, etten nähnyt itseni lisäksi ketään muuta, joka olisi ollut yleisen kauneusihanteen vastainen. Näin korrektisti, eli: miksi, oi miksi kukaan pullukampi ei tule salille?! Tai ehkä minä en vain huomannut, mutta oikeasti, minne tahansa katsoikin, näki vain pitkiä, hoikkia tai lihaksikkaita, nuoria, urheillullisia, terveitä ihmisiä. Oli siellä yksi nelikymppinenkin, mutta hänkin täytti muut kriteerit. 

Lähes valehtelematta siellä oli kahdenlaisia ihmisiä:

Naisia:

• pitkiä (+170cm)
• pitkätukkaisia (yleensä luonnollinen väri)
• hoikkia
• kauniita
• symmetrisiä
• nuoria
• siistejä ja puhtaita
• hyvässä kunnossa olevia

Oli siellä muutama lyhytkin, mutta he taas olivat poikkeuksellisen lihaksikkaita.

Miehiä:

• pitkiä (+180cm)
• tummatukkaisia
• lihaksikkaita
• hyväkuntoisia
• symmetrisiä
• komeita

Miehillä oli muuten paljon suurempaa variaatiota iässä.

Voitte siis vain kuvitella, miltä tuntuu lyhyestä, pulleahkosta, huonokuntoisesta ja punatukkaisesta tytöstä, joka ei sitä paitsi ole käynyt suihkussa muutamaan päivään, minkä takia hänellä on erittäin likainen, ponnarille hutaistu tukka, ja hän haisee jo ennen salikäyntiä. Suoraan sanottuna minua hävetti - eikä minulla ollut edes sisäkenkiä, joilla osoittaa kuuluvani joukkoon.

Mutta onnistuinpas käymään siellä! Ajattelin jopa käydä huomenna tai ylihuomenna (ilmaisesta viikosta kaikki irti) uudestaan, joogassa, josta onkin aikaisempaakin kokemusta. Eli ohjattua liikuntaa siis, hui hirvitys.

Noloa kyllä, taidan olla terve kuin pukki

Viime vuosi on ollut vähän tällaista vuoristorataa henkisen terveyteni analysoinnin suhteen. Milloin olen ollut masentunut, milloin terve, seuraavana hetkenä bipolaarinen. Ja nyt tuntuu siltä, että olen tuntenut puolet ja keksinyt toisen puolen.

Minun "masennukseni" on aina ollut lievää. Olen aina hoitanut hommani ajallaan. "Maanisuuteni" on ollut pikemminkin lievää hypomaniaa.

En minä ole sairas. Hävettää. Hävettää, että olen käyttänyt niinkin paljon aikaa vatvoen oireitani. Hävettää, jos olen joskus vihjannut muille asian olevan toisin.

Nyt varmaan tärkein asia olisi saada unirytmi, ruokavalio ja liikunta kuntoon. Ajattelin jättää ensimmäiseksi pois kaupan leivonnaiset, keksit ja makeiset; suklaasta ja limpparista en vielä pysty luopumaan.

Tänään menen ajoissa nukkumaan, olen huomannut, ettei netin selaaminen kolmelta yöllä ole loppujen lopuksi niin tyydyttävää.

Ja sitten minulla on vielä ilmainen kuntosalikortti tälle viikolle, ehkä käväisen ryhmäliikuntatunnilla, joita olen ajatellut vihaavani. Voisin myös käydä uimassa, se on oikeastaan ainoa laji, josta tykkään.

Minä voin tehdä niin. Minä en ole sairas. Minulla on mahdollisuus tehdä asioita, ja tuntuisi miltei törkeältä olla tekemättä niitä, jos kerran pystyn.

Tähän loppuun haluaisin vielä pyytää anteeksi kaikilta, joilla on jokin mielenterveydellinen häiriö. Olen varmasti omassa mielessäni jollain tapaa vähätellyt heidän ongelmiaan luullen itsekin kärsiväni jostain samankaltaisesta. Olen pahoillani.

P.S. Psykologikäynneistä en silti luovu, on minulla ongelmia, vaikkeivät ne sairauksia olisikaan.