Niin, melkein unohdin

Juttuhan on siis se, että kävin viime vuonna henkilökohtaisella pohjallani. Se oli kamalaa aikaa: papereihin merkittiin määrittelemätön mielialahäiriö (masennus/kaksisuuntainen, epäselvässä tilanteessa ei uskallettu laittaa kumpaakaan) ja kaikki meni aivan päin persettä.

Sitten kävi jotain tosi mystistä, ja nousin kohti valoa. On epäselvää, mitä tapahtui. Se ei ollut kukaan ulkopuolinen ihminen: mitä muistan siitä ajasta, on se, että ihmiset eivät tajunneet yhtään, miltä musta tuntui. Sitä paitsi ihmisten kanssa oleminen oli äärimmäisen kuluttavaa. Se ei ollut mikään yksittäinen tapahtuma, joka olisi saanut mut tajuamaan jotain suurta.

Ja nyt seuraa tärkein, koska vielä tänäkin päiväni on se saakelin "ota ittees niskasta kiinni"-mentaliteetti mt-potilaita kohtaan:

Se en todellakaan ollut minä itse.

Koska siis, jos ihminen ei pysty käymään kahteen kuukauteen suihkussa seisoaltaan, vaan siellä kopin pohjalla pitää istua, koska kättä ei pysty pitämään ylhäällä samalla kun seisoo, ei todellakaan ole siinä kunnossa, että itseään voisi ottaa niskasta kiinni.

Pahin olo vain katosi, sillä lailla pikkuhiljaa feidasi pois. Enkä totta puhuen usko, että kyseessä oli mielialahäiriö. Luultavasti siinä vain avautui monen vuoden paskat fiilikset kerralla, ja sakeutuman liuettua elämän flow alkoi taas virrata. Mutta se oli silti paskaa, ja olen aina vihainen nähdessäni niitä "niskasta kiinni"-juttuja, koska en oikeasti olisi pystynyt siihen. Ja joku, jolla on ihan aikuisten oikeasti vakavia mt-ongelmia, ei myöskään voi tehdä sitä.

Ei se toimi niin. Saatana.

Kuinkas sitten kävikään?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole edes käynyt kurkkaamassa tätä blogia, enkä myöskään niitä blogeja, joita luin aiemmin. Jopa päiväkirja on pölyttynyt hyllyssä, luovuin sen kuljettamisesta mukanani jo aikaa sitten. Syynä on se, että mulla on päällä hyvä vaihe, ja silloin pitää saada juttuja aikaan. Silloin ei ole aikaa repiä auki vanhoja haavoja, eikä saada minkäänlaista muistutusta siitä, että joskus on mennyt huonomminkin. Kun menee hyvin, pitää painaa sata lasissa, koska voi olla, että joskus toiste ei jaksa. Kun jaksaa tehdä, ei voi analysoida, ei kirjoittaa.

Kun tiedostaa tämän, on helppo huomata, että mun tekstit on etupäässä negatiivisia. Ne voivat kertoa iloisista aiheista ja kivoista jutuista, mutta yleensä taustalla on jonkinlainen ahdistus, joka pitää purkaa. Yleensä niistä välittyy tietynlainen halveksunta muita kohtaan, mikä mitä luultavimmin olla defenssi. Ilmiön huomaa todella selvästi, kun selaa vanhoja päiväkirjojani: siellä on vaikka ja mitä "elämä on niin ihanaa", "musta tuntuu taas viimein, että oon löytänyt sen 'oman juttuni'" ja "ihmiset on vaan uskomattoman loistavia otuksia" -sepausta. Ja sitten siellä on aina jossain "mutta". Mutta jostain syystä ahdistaa. On paha olla. Stressaa. Väsyttää.

Mulla on hirveä halu selittää asiat hyviksi. Haluan oikein todella, todella kovasti olla onnellinen koko ajan. Muutaman kerran olen kokenut sellaisen manianomaisen euforian, ja kai siihen jäi sitten kerrasta koukkuun. Ei se elämää hallitseva riippuvuus ole, mutta kyllä mä sitä haen niin ihmissuhteista kuin kiinnostuksenkohteistakin. Olen sitä tyyppiä, joka uuden jutun löydettyään hukuttautuu siihen syvälle, koska hetken aikaa voi kuvitella, että se antaa elämälle jonkin isomman tarkoituksen. Hetken aikaa se tuntuu Totuudelta isolla teellä. Todella tuntuu todella totuudelta. "Todella" on yksi niistä sanoista, jotka toistuvat aika usein päiväkirjassani.

Ja sitten kun jokin todella tuntuu joltain, niin siihen pitää upota analysoimatta. Jos pohtii liikaa, voi asian taianomaisuus kulua pois. Ja kun näkee ihmisen tai asian huonot puolet:

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa

Täytyy vaihtaa

- Paula Vesala

Mikä taasen on ihan paskaa ja jotain, jota tulen käsittelemään terapiassa ihan perkeleesti.

Lopuksi vielä lista siitä, mitä jännää elämässäni tapahtuu:

1) osaan nykyään puhua ihmisille, myös vieraille

2) olen alkanut vähitellen puhua myös terapiassa, jopa niistä noloista ja tyhmistä asioista

3) ostin vibran

4) aloin juosta (yritän nyt olla vähemmän maaninen tän kanssa)

5) olen siirtymävaiheessa vegaaniuteen

6) myönsin itselleni, että kaipaan ihmisten seuraa ihan sikana - ja että pelkään torjuntaa ja hylkäämistä myöskin ihan sikana

Osittain tuntuu siltä, että nämä isommat ulkoiset muutokset - liikunnan lisääminen ja vegaanius - ovat tietynlaista eskapismia. Torjutuksi tulemisen lisäksi pelkään nimittäin onnettomana olemista. Ja jos sisäistä onnellisuutta ei ole mahdollista saavuttaa nopeasti ja kivuttomasti, niin ainakin olen ulkoisesti onnellisen näköinen. Ei se tietty ole tarpeeksi, mutta koen sen ehkä avittavan mua pyrkimyksissäni? Liian aikaista sanoa yhtään mitään, mutta kattoos ny ja antaa ajan näyttää.