Leikkautin eilen hiukseni. En ihan lyhyiksi, niistä lähti vain kymmenisen senttiä, mutta muutos on silti melko suuri. Ainakin minusta, tykkään näistä.
Tänään olen lähdössä matkalle. Kerron sitten myöhemmin, missä olin. Olen aika innoissani, toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
Matkustin ensin bussilla, yhdeltä hyppään Helsinkiin menevään junaan. Kirjoitan tätä nyt tosiaan puhelimella, mikä vaatii jonkin verran totuttelua.
Virnuilin koko bussimatkan muuten leveästi. Eikä siihen ollut sen kummempaa syytä, kuin se, että sain eilen kuulla piristäneeni erään henkilön mieltä. Sitä ajatellessani aloin hymyillä iloisena, kuten eilenkin, kun sain tietää. Ehkä kyseinen henkilökin sai teostani iloa pitemmäksikin aikaa, toivottavasti.
Istuin pitkään vain nauttien ilostani. Sitten aloin pohtia syitä hymyyni, mikä vain lisäsi hyvää tuultani. Kannatti olla ystävällinen.
Tänään olin viimeistä päivää tänä kesänä töissä. Nyt pääsen viettämään vähän lomaa ennen koulujen alkua. Aion olla tekemättä yhtään mitään. Ennen kesää ajattelin kaikkea, mitä tekisin kesällä: uisin, lukisin ainakin tuhat kirjaa, sisustaisin pienen huoneeni uudelleen, aloittaisin taas lenkkeilyn, lukisin vähän lisää ja kirjoittaisin enemmän. En ole tehnyt näistä mitään koko kesänä. Olen ollut kesätöissä ja stressannut noita asioita. Nyt päätin viimein luovuttaa ja olla vaikka kymmenen tuntia päivässä konella tekemättä yhtikäs mitään. Onpas helpottunut olo jotenkin.
Mutta niin, tästähän päivästä minun piti kirjoittaa. Olin tosiaan viimeistä päivää töissä, ja meidän työpaikassamme on tapana tehdä työntekijän viimeisenä päivänä tälle jokin ihana pää- tai jälkiruoka-annos. Kävellessäni aamulla töihin ajattelin sanoa huomenet ja tuoda jotenkin ilmi, että tämä on nyt tosiaan minun viimeinen päiväni tänä kesänä. Enpä sitten kuitenkaan tehnyt näin. Heti aamusta oli kiire, eikä missään välissä tuntunut olevan aikaa jutella. Olin ärtynyt itseeni. Työaikaa oli jäljellä vielä pari tuntia, mutten vieläkään ollut saanut sanottua mitään. Sitten eräs työntekijä kysyi minulta, että enkös olekin täällä enää tämän päivän. Sain vastattua joo. Sen jälkeen minulta tentattiin vielä, mitä ruokaa tahtoisin (otin siikaa, oli herkullista), ja sanottiin, että kylmiössä on kakkua. Sain myös tippini etukäteen (ja vähän ylimääräistä). Työpanostani kiiteltiin ja hyvää kesää toivoteltiin puolin jos toisin. Se oli mukavaa. Otin vähän rennommin, en painanut täyttä häkää koko päivää kuten yleensä. Join kahvia ja söin kakkua. En ollut se, joka ottaa vastuun keskustelun sujumisesta, enkä se, joka aloittaa sen. Saatoin jopa hieman laiskotella. Silti vaikutti siltä, ettei kukaan vihaa minua; ettei minua pidetty patalaiskana vätyksenä. Ihan kuin minusta olisi pidetty, vaikken tehnytkään täysillä töitä. Kyllähän minä senkin tiedän. Aina ei tarvitse olla täydellinen. Joskus voi tulla töihin väsyneenä, naama norsunvitulla, ja juoda kolme kuppia kahvia ennen kuin pääsee käyntiin. Joskus voi rikkoa muutaman lautasen. Aina ei tarvitse hymyillä ja kysyä kaikilta, mitä heille kuuluu. Joskus voi tulla töihin käymättä suihkussa aamulla. Joskus voi unohtaa hiuslenkin kotiin ja pyytää sellaista lainaksi joltakulta. Kaikesta tällaisesta tulee minulle kuitenkin hirveä morkkis. Soimaan itseäni armottomasti asioista, joista en ikinä syyttäisi muita. Jos joku tulisi ja kysyisi hiuslenkkiä lainaksi, antaisin sellaisen hymyillen ja miettien, että sellaista sattuu kaikille. Sitten unohtaisin koko jutun. Mutta kun kyseessä olen minä, muistelen vanhoja kämmäyksiäni puolen vuoden takaa ja häpeän.
Tästä lähtien voisin yrittää antaa itselleni anteeksi. Ihminenhän minäkin olen; miksiköhän ylipäätään ajattelen, että minun pitäisi olla niin paljon muita parempi, suorastaan täydellinen? Ei itsesyytöksistä ole mitään hyötyä. Itseään saa, ja pitääkin, kritisoida vähän, mutta sen mennessä yli elämästä tulee raskasta. Kuinka ihanaa olisikaan, jos virheen tehtyään voisi vain ottaa siitä opikseen, antaa sen itselleen anteeksi, ja sitten jättää sen taakseen? Siihen tähtään juuri nyt. Ja tosiaan, tänään oli hyvä päivä. Vaikken ollut virheetön.
Luultavasti jokainen tietää sen tunteen, kun tekisi mieli sanoa jotain, muttei uskalla. Itselleni käy näin hyvin usein. Ensinnäkin siksi, että pelkään vaikuttavani tyhmältä. Minä olen koko ikäni ollut se järkevä ja viisas tyyppi; kuinka hirvittävää olisi, että yksittäinen hölmö möläytys veisi pohjan vuosien imagon rakentamisesta. Kuvittelen, että kaikki sanomiseni muistetaan vielä viikkojen, kuukausienkin päästä. Ja kaikkea sanomaanihan voidaan käyttää minua vastaan, eikös?
En lainkaan tiedä, mistä tällainen idea on päähäni pälkähtänyt. Tiedän, ettei itseään tarvitse ottaa niin vakavasti. Tiedän, että virheitä saa (ja pitääkin) tehdä. En vain osaa sisäistää sitä - koko ajan takaraivossani jankuttaa pieni ääni: "Et voi tehdä noin, vaikuttaisit aivan idiootilta. Odota, että tilanne kehittyy, ehkä sitten voit sanoa jotain. Tai sitten et. Muista, että vaikeneminen on kultaa."
Ystäväni, aivan yhtä fiksu kuin minä, on paljon puheliaampi ja parempi jutustelemaan joutavia. Joskus hän heittää jonkun typerän jutun, mutta se ohitetaan pienellä naurulla. Ja aina häntä pidetään yhtä älykkäänä kuin ennenkin. Huomasin tämän, kun olimme hetken samassa kesätyöpaikassa. Olin itse ollut siellä jo edellisenä vuonna, joten tunsin jo valmiiksi kaikki kanssatyöntekijät. Silti ystäväni vaikutti heidän kanssaan paljon läheisemmältä - vain muutaman päivän jälkeen hän jo heitti huulta kuin vanha tuttu. Ensimmäisen kolmen päivän aikana hän varmaan puhui muiden kanssa enemmän kuin minä koko edeltävänä vuonna.
Varmaankin tämä on alkanut joskus kauan sitten siitä, etten haluasi olla vaivaksi ja häiritä ihmisiä. Vähänpä minä tiesin. Nykyään tiedän, että seitsemässä tapauksessa kymmenestä ihmisiä ärsyttää tällainen käytös. Vaikutan ehkä ylimieliseltä, liian ylpeältä, todella ujolta, hissukalta, tylsimykseltä tai autistilta. Siltikään en kykene noin vain avaamaan suutani. Haluaisin muuttaa käytöstäni, mutta huomaankin, ettei se ole niin helppoa. Kun ihmiset kohtelevat sinua samoin kuin aina ennenkin, on omia käytösmalleja vaikea ruveta soveltamaan. On niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Nykyään en edes kovin usein keksi, mitä voisin sanoa. Tai miten muotoilisin sanottavani. Onko mitään raivostuttavampaa kuin se, että olet juuri saanut ajatuksen muotoiltua päässäsi, ja tilanne on jo mennyt ohi?
Small talkissa olen tosiaan aivan toivottoman huono. En osaa kysyä ihmisiltä heidän elämästään, en välttämättä edes vastakysymyksiä sen jälkeen, kun minulta on kysytty jotain. Ja aina, jok'ikinen kerta jonkun muun pitää tehdä aloite ja ottaa kontaktia minuun.
Olen kuitenkin edistynyt, pienin askelin: Kerron laveammin kuin ennen, jolloin vastasin niin lyhyesti kuin pystyin. Nykyään mahdollisuudet, että kysyn vastakysymyksen, ovat aika lailla fifty-fifty. Aloitteen tekemistäkin aion treenata. En ehkä vielä huomenna, mutta piakkoin, koska ikävä kyllä muut eivät osaa lukea ajatuksiani. Tahdon tulla ymmärretyksi, siksi yritän.
Sateenkaarihan syntyy siitä, kun aurinko paistaa, mutta samanaikaisesti sataa. Olen nyt viime päivinä miettinyt, onkohan mahdollista olla vakavasti masentunut, mutta onnellinen yhtä aikaa. Luulisin, ettei ole. En tietenkään masennusta sairastamattomana voi tietää, mutta epäilen näin.
Mutta. Olen jo pitkään ollut hieman alakuloinen. Elämässäni ei tunnu tapahtuvan mitään, enkä saa itsekään mitään aikaiseksi. Miltei aina mielentilaani pohtiessani tulen siihen tulokseen, että olen vähän maassa, väsynyt, kyllästynyt tai masentunut. Joskus ihan rehellisesti surullinen.
Olen minä usein iloinenkin. Joskus suorastaan ylitsepursuavan - monen monta kertaa mieleni on tehnyt laulaa ja tanssia keskellä katua. Mutta se on aina ohimenevä olotila. Masennuskausi saattaa kestää päiviä, iloisuus usein vain tunteja.
Olen siis ison osan ajasta alakuloinen. Silti koen olevani onnellinen. Hassua. Ei minusta tunnu, että kaikki olisi aivan toivotonta helvettiä joka päivä. Tai jos joskus tuntuukin, uskon aina pääseväni siitä kyllä yli. Huominen vaikuttaa aina valoisalta ja ihanalta.
Mutta onko se silloin oikeasti onnellisuutta? Jos en pysty olemaan tässä hetkessä ja toteamaan olevani tyytyväinen, lasketaanko se onnellisuudeksi? Onko se niin, että sitä joko on onnellinen tai sitten ei? Tunteet tietysti vaihtelevat. Onnellisuus ei ole sidottu tunnetiloihin. Välillä voi olla vihainen, välillä surullinen, katkerakin, mutta silti onnellinen. Mutta entä jos aina kaiken takana on tyytymättömyys? Onko onnellinen ihminen aina tyytyväinen elämäänsä? Katoaako onnellisuus sinä tiettynä hetkenä, kun huomaa tarvitsevansa jotain todella kipeästi?
Näitä tällaisia kysymyksiä puntaroituani tulin viimein siihen tulokseen, että ei, minä en taida sittenkään olla onnellinen. Juuri tällä hetkellä en ole tyytyväinen elämääni. Tilanne saattaa tietysti muuttua syksyllä uuden elämänvaiheen alkaessa. Toki voi voihan myös olla, että kyseessä on vain ohimenevä sisäinen vaihe. Nyt vain odottelen hetken tutkaillen itseäni oikein kunnolla. Mikäli tilanne jatkuu samanlaisena, jos olen epätietoinen ja tyytymätön vielä pitkään, pyydän apua.
Koska jos on oikeasti onneton, eikä vain surullinen, on jotain vialla.
Anteeksi hyvin sekava teksti. Luultavasti kaipaisi vielä hiomista, mutta ehkä se kelpaa tällaisenaan. Toivottavasti ymmärsitte, mitä ajoin takaa.
En ole aivan varma, miksi loin tämän blogin. Olen nyt seurannut jokseenkin pitkään anonyymisti kahta, joten ehkä mietin, että nyt on minun vuoroni. Ehkä syynä oli myös se, että tarvitsen jonkin keinon ilmaista itseäni. Kirjoitan satunnaisesti päiväkirjaa, mutta blogissa on se hieno puoli, että tänne kirjoittaessaan tekstiä muokkaa, lyhentelee ja muuntaa selkeämpään muotoon - muille ihmisille luettavaksi. Lisäksi tässä on se mahdollisuus, että joku sattuu kommentoimaan, kertomaan, miten itse kokee kyseisen asian. En itsekään vielä tiedä yhtikäs mitään, joten tervetuloa ottamaan asioista selvää kanssani. Katsotaan, mitä tuleman pitää.
