Ympärilläni on niin hyviä ihmisiä, että ahdistaa

Kerroin viikonloppuna hyvälle ystävälleni V:lle, että käyn psykiatrilla mahdollisen masennuksen takia. Olin miettinyt pitkään, kertoako jo nyt vai vasta kun asia on täysin varma. Onhan mahdollista, ettei minulla olekaan mitään, kenties olen aivan terve. Sitten mieleeni juolahti, että itse haluaisin kyllä kuulla, jos asiat olisivat toisin päin. Joten kerroin. Itkimme, halailimme ja joimme teetä. Hän kiitti minua kertomisesta ja sanoi, että olen tärkeä.

    Olen iloinen, että kerroin, mutta silti tunnen syyllisyyttä. V on hyvä ihminen. Hän on kiltti, älykäs, viisas, kaunis ja niin hyvä. Ja kun sanoin haluavani puhua, hän hymyili iloisesti ja viattomasti silmät säteillen. Olen aivan varma, että jotain kuoli kerrottuani asiani. Tiedän hänen toivovan minulle pelkkää hyvää, sellainen hän on. Olen myös varma, että tästä lähtien aina, kun hän ajattelee minua, hän huolestuu. Tiedän, miten itse reagoisin, jos V kertoisi minulle vastaavanlaisia uutisia: "Miksen huomannut mitään? Mitä voin tehdä hänen hyväkseen? Miten hän voi?" En halua hänen ajattelevan niin. Hän jos kuka ansaitsee pelkkää hyvää. Hän ei tarvitse tällaista masentunutta, itsekeskeistä ystävää.

    Itse asiassa, jos voisin poistaa itseni läheisteni muistoista, tekisin sen mieluusti. Minulla on ympärilläni uskomattoman ihania, rakastavia ihmisiä, mistä olen kiitollinen. En haluaisi  kuitenkaan olla vaivaksi kenellekään, enkä oikeastaan kaipaa juuri nyt seuraa. Minä en oikeastaan halua olla rakastettu, koska en koe osaavani rakastaa takaisin tarpeeksi.

Helvetti soikoon.