Bipo #2 - depressiivisyys

Tässä on toinen osa kirjoituksestani, jossa kerron oireistani, jotka viittaavat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tämä on maniaa niin paljon ikävämpi vaihe. Oireet ovat samat kuin masennuksessa, joten siitä kärsiville tämä on tuttua peruskauraa. Muillekin taitaa olla aika selvää, mitä masennuksessa tapahtuu: masentaa, ahdistaa, ahdistaa ja masentaa, tekee mieli kuolla ja kaikkea muuta mukavaa. Tarkemmat oireet löytyvät täältä.

Maanis-depressiivisyyttäni ei ole diagnosoitu. Minulla ei ehkä ole sitä. En halua näillä kirjoituksillani missään nimessä loukata ketään siitä kärsivää.

Ei tässä päivityksessä ollut oikein mitään mieltä. Heh. Voisinkin kertoa tämänpäiväisestä psykologireissustani.

En saanut sanottua mitään. Hän hoiti uhumisen aika mallikkaasti, ja kun minun odotettiin sanovan jotain, en oikein tiennyt kuinka muotoilisin sen. En siis sanonut oikein mitään. Helvetin hienoa, onneksi parin viikon päästä on uusi aika. Ehkä kirjoitan muistilapun tai jotain.

Ystävistäni, etenkin siitä yhdestä

Eilen tajusin, kuinka ihania ystäviä minulla on. Niitä on aika vähän, kenties neljä, mutta ne riittävät.

Henkilön yksi kanssa voin muistella lapsuutta ja päivitellä, kuinka vaikeaa kilteillä tytöillä on. Hänen kanssaan käyn satunnaisesti kahvilla, vietimme lapsuuden yhdessä.

Henkilön kaksi kanssa voin jutella hölmöistä ja iloisista asioista, tykkäämme myös samanlaisista miehistä ja sarjoista. Vietimme yläasteen bussimatkat vierekkäin.

Henkilön kolme kanssa voin jutella melkein kaikesta, vain vähän ikävämmät jutut saatan jättää kertomatta. Luottohenkilöni, jos haluan kertoa, miten päiväni on mennyt.

Henkilön neljä kanssa voin puhua kaikesta. Tämän henkilön puoleen käännyn suuremmissa kriiseissä, saatamme myös vetää herneen nenään kolmelta yöllä, koska jossain kaukaisessa maassa poljetaan naisten oikeuksia. Tätä henkilöä näen kuitenkin hyvin harvoin. Lisäksi on aina pieni varaus, että entäs jos hän ei ajattelekaan tästä samoin kuin minä, hylkääkö hän minut kokonaan? En ole varma, olenko aivan rehellinen puhuessani hänen kanssaan.


Henkilön neljä tapasin viimeksi eilen. Olimme kirjamessuilla, ja kuljimme musiikkilavan ohitse, jossa soitti Sonata Arctica. Ystäväni on suuri metallimusiikin fani, ja itsekin olen joskus kyseistä bändiä kuunnellut, joten istuimme lattialle kuuntelemaan.

Ja siinä istuessame ja hymyillessämme välillä toisillemme tajusin, miten uskomattoman tärkeä tuo ihminen minulle on. Emme asu samassa kaupungissa, näemme kasvokkain ehkä muutaman kerran vuodessa, mutta hän tietää ehkä kaikista parhaiten, miltä minusta tuntuu. En voi sanoa, että hän tuntisi minut täysin - olemme tunteneet nelisen vuotta, ja vasta viime viikolla hän sai selville vanhempieni ammatit. Mutta koen hänen ymmärtävän minua. Asiaan voi vaikuttaa, että kommunikoimme tekstiviestitse, ja minulle se on helpompaa kuin kasvokkain avautuminen, mutta eipä siinä mitään, hän on samanlainen.

Ja hän on ihana, niin ihana. Liian ihana, että sen voisi pukea sanoiksi. Enkä sitä osaa hänellekään sanoa muuten kuin kolmelta aamuyöllä hänen vakuuttaessaan, että olen suloinen ja voin hyvin ottaa vielä palan suklaata, että olen hauska ja mukava ja minulle on helppoa puhua.

Ehkä tämä suhde ei ole sellainen, jota yleisesti voisi kutsua läheiseksi ihmissuhteeksi. Minulle se on kuitenkin sitä - hiiteen ne, jotka sanovat, että ystävysten pitäisi tavata usein kasvotusten! Hiiteen ne, jotka sanovat, että suhteiden pitää olla neljää vuotta vanhempia! Minulle tämä on tärkeä ihmissuhde, olkoon se kuinka säälittävää hyvänsä.

Ilmaista taidetta! Sotkua! Kaaosta!

Minä rakastan graffiteja. Erityisesti ajatuksella tehtyjä ja kauniita sekä niitä, jotka pistävät miettimään. Kyllä tageistäkin tulee ihan kiva fiilis, vähän kaoottinen ja metropolimainen. (Olen tosin enemmän maaseututyyppiä, mutta jos olen kaupungissa, haluan hitto vieköön olla kaupungissa enkä missään putsiskliin-lähiössä.)

Tässä muutama matkalta näpätty otos. Minusta kaikki ovat jollain tapaa ihania.

"Die you masters of war"

Muutama graffiti 1800-luvulta 1900-luvulle

"Migration is not a crime"

"Raise your voice
Fight against state censorship
Athens Indymedia Radio SSFM"

rEVOLution

"We're half awake in a fake empire"

Lista tämän päivän mukavista asioista

1. Ystävän neulomat villasukat
2. Tapaan huomenna (siis tänään) ystäväni
3. Oloni tuntuu normaalilta
4. Minusta tuntuu, että kuulun johonkin
5. Tulevaisuus ei tunnu toivottomalta
6. Söin paljon chilisuklaata
7. Ja join maitoa, mitä en yleensä tee (mutta se oli hyvää ja terveellistäkin kai)
8. Lainasin mukavan kirjan (en älykästä, en tämä-pitää-lukea-klassikkoa, en tietokirjaa, vaan mukavan)
9. Olen kirjoittanut ystävälleni kirjeen, jonka annan huomenna
10. Tiistaina pääsen psykologille
11. Olen löytänyt ihanan sarjan
12. Minulla on itse asiassa monta ihanaa sarjaa katsottavana
13. Olen tehnyt tänään vaikka mitä
14. Sain maalausta eteenpäin
15. Ja se on ihan okei, vaikkei mikään mestariteos olekaan
16. Minulla on monta Tori Amosin levyä koneellani
17. Sain kerrottua tunteitani ääneen
18. Minä olen ihan okei
19. Saatan jopa pärjätä elämässä
20. Ja jos en, lähden matkustelemaan liftaten
21. Ja ryhdyn kirjailijaksi
22. Tänään oli ihana ilma
23. Aamulla kahlasin lehtikasassa ja potkiskelin lehtiä ympäriinsä n. kymmenvuotiaan pojan kanssa aikuisten tuijottaessa meitä
24. Minulla on aika lämmin ja hyvä olo

En ole taaskaan nukkunut

Kello on nyt 4:40. Herätyskello soi 6:30.

Jos menen nukkumaan, olen väsynyt aamulla. Jos en, olen väsynyt illalla. Mutta ehkä silti nukun ihan pienen hetken.

Bipo #1 - maanisuus

Tässä ihan vähän aikaa iski sellainen olo, että saattaisin olla maanis-depressiivinen. Olen menossa psykologille ensi viikolla, joten ajattelin kirjoittaa tästä ennen sitä. Kerroin erään toisen postauksen kommenttiosiossa, etten usko minulla tämän taudin oikeasti olevan. Se on totta, olisin todella äimistynyt, jos tällaista kävisi ilmi. Haluan silti kirjoittaa tästä.

Olen tällä hetkellä "maanisessa" vaiheessa, joten kirjoittaminen on helppoa. Teen kaksi osaa - toisen maanisuudesta ja toisen depressiivisyydestä. Kirjoitan kuin minulla olisi virallinen diagnoosi, vaikkei olekaan. En halua loukata sillä ketään, omien tunteideni käsittely on vain helpompaa vertailun kautta. Vertaan siis omia tuntemuksiani kaksisuuntaisen mielialahäiriön (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) yleisiin oireisiin.


Oire 1: Mielialan epänormaali kohoaminen ja ärtymys

On sellaisia viikkoja, että maanantaina haluan tappaa itseni. Tiistaina saatan kävellä bussipysäkille, katsoa hetken puidenlatvoja ja tuntea yhtäkkiä voimakasta riemua puiden väreistä, ilman tuoksusta, vastaankävelevistä ihmisistä, kaikesta... Tätä jatkuu enemmän tai vähemmän pari viikkoa aina, kun minulla on jonkinlaisia virikkeitä.

Tällöin laulan ja tanssin kaduilla. Oikeasti. Saatan vähän hiljentää, jos joku kävelee vastaan, mutta laulan kumminkin. Tunnen olevani niin täynnä riemua, että on pakko saada se ulos, pakko jakaa se maailman kanssa. Rehellisesti sanottuna rakastan tätä tunnetta; suorastaan kuplin ja pulppuilen riemua, iloa ja onnellisuutta. Hymyilen vastaantuleville leveästi. Tai oikeastaan hymyilen jatkuvasti leveästi.

Jossain luki, että se tuntuu kuin olisi yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa. Kuin olisi tärkeä ja iso osa sitä. Juuri siltä se tuntuu.

Ja sitten toisaalta jos jokin meneekin eri tavalla kuin olin odottanut, seuraa ärtymys. Silloin vituttaa aivan helvetin rankasti. Ihan pienikin juttu riittää laukaisemaan sen. En yleensä päästä sitä ulos, mutta äitini saa kyllä kärsiä tästä. Eilen hän suositteli kiropraktikkoa lättäjalkojeni vuoksi. Oli aika vähällä, etten huutanut puhelimessa, että ei minun jaloissani ole mitään vikaa, se on sinun korviesi välissä senkin ämmä.

Ei siis masenna, mutta ottaa todella rankasti päähän hetken. Nimenomaan hetken, vartti puhelun jälkeen melkein soitin äidilleni pyytääkseni anteeksi.


Oire 2: Ylikorostunut itseluottamus

Tällöin minusta tuntuu, että voin tehdä melkein mitä tahansa. Minusta voisi tulla kirjailija, jos vain kirjoittaisin vähän enemmän. Helppo homma, antakaa vain kynä ja paperia. Eikös romaaniin mene kutakuinkin vuosi? Minä kirjoitan sellaisen puolessa.

Minusta luultavasti tulee nobelisti. Ei sillä ole väliä, onko se fysiikassa, matematiikassa, kemiassa vai kirjallisuudessa, minähän olen monilahjakas.

Olen myös vallan ihastuttava persoona. Ei ole mitään syytä, ettenkö saisi jostain kumppania, jos vain etsisin. Olen viehättävän näköinen, sievä lyhyt punapää, ja fiksukin vielä.

Urheilla en halua, mutta totta kai pystyisin siihen. Kuka tahansa pystyy juoksemaan maratonin, siihen vaaditaan vain asennetta.

Oire 3: Unentarpeen väheneminen

Juurikin kaksi viikkoa sitten minulla oli loistava päivä. Olin sosiaalinen, supliikki luisti täydellisesti, ja hoksottimeni leikkasivat kuin partaterä. En ollut nukkunut sekuntiakaan. Sitä edellisenä yönä olin nukkunut ehkä viitisen tuntia.

Tänä maanantaina nukuin kolme tuntia, tiistaina kuusi. Olin loistavassa kunnossa. Nyt kello lähenee puoltayötä, enkä ole lainkaan väsynyt.

Oire 4: Lisääntynyt puheliaisuus

En pidä itseäni kovin puheliaana ihmisenä. Silti aina välillä papatan kuin papupata. Olen vain niin onnellinen, että on pakko jakaa jotain sisäisestä maailmastani jonkun kanssa. Tällöin huikkaan tervehdykset, saatanpa joskus aloittaa keskustelunkin. Yleensä pelkään tehdä aloitteita, mutta hei, eihän siinä ole mitään pelkäämistä, kun ei ole nukkunut ja on niin onnellinen. 

Tällöin selitän asioista ummet ja lammet, kun yleensä olen mahdollisimman lyhytsanainen ja selkeä. Jopa puolituttujen kanssa höpöttelen pidemmän aikaa, enkä välttele heitä kuten yleensä.

Puhun myös vieraita kieliä paljon sujuvammin, englanti menee britti-, joskus jopa skottiaksentilla, ja ranskaa pystyn lukemaan paperista lähes täydellisellä korostuksella. Ruotsia toki unohtamatta, sitäkin puhun nopeasti ja hyvin tässä tilassa. Minun nähdäkseni virheitäkin tulee vähemmän.

Oire 5: Ajatuksen riento

Maanisessa tilassa päädyn usein väittelemään jonkun kanssa. Jossain vaiheessa kyllästyn siihen ja alan provosoimaan toista yrittäen vaihtaa aihetta. En yksinkertaisesti jaksa jankata samasta aiheesta varttia kauempaa.

Teen useaa asiaa samanaikaisesti. (Nytkin minulla on auki aika monta välilehteä.) En vain jaksa keskittyä asioihin. Sarjojenkin katselu on vaikeaa, kun mieli harhailee koko ajan jonnekin. Tänään koitin katsoa erästä 90-luvun skottisarjaa, mutta loppu meni kokonaan ohi ajatellessani jotain aivan muuta. En pysty myöskään esmes kahvilla ollessani rentoutumaan, kun koko ajan tulee mieleen kaikkea mitä pitäisi tehdä.

Bussimatkat ovat tapahtumarikkaita aikoja. Käyn varmaan tsiljoona asiaa läpi puolessa tunnissa.

Poikkeuksia toki on. Saatan myös pystyä keskittymään paljon paremmin. Viime viikonloppuna harjoittelin koodausta (se vaikutti hauskalta) seitsemän tuntia putkeen. Toissapäivänä aloin piirtää heti tultuani kotiin, siinä meni viisi tuntia. En voinut lopettaa ennen kuin olin valmis.

Oire 6: Lisääntynyt toimeliaisuus

Olen tosiaan paljon sosiaalisempi. Juttelen ihmisille, sovin treffejä, vastaan kirjeisiin.

Päivitän myös blogia, piirrän, kirjoitan, osallistun aktiivisesti netissä vähän kaikkeen, aloitan ties mitä (kitaransoiton, koodauksen, nettipelaamisen, mukamas poliittisen toiminnan ja leipomisen muun muassa). Saan aikaan paljon lyhyessä ajassa. Ja jos tahdon, pystyn tosiaan keskittymään yhteen aiheeseen niin, että saavutan siinä tosiaan jotain. Esimerkiksi tätä päivitystä en saisi aikaiseksi depressiivisessä tilassa.

Kävelen myös paljon, yleensä käyttämieni julkisten sijaan.

Oire 7: Sosiaalinen estottomuus

Voi kyllä. Halailen ihmisiä, kyselen kysymyksiä, saatan sanoa ei tai kertoa oman, eriävän mielipiteeni. Voin puhua aivan mistä vain. Jopa siitä, että olin ihastunut aikoinaan opettajaani ja stalkkasin häntä netissä. Kerroin myös yhdelle tytölle, että hiplasin hänen hiuksiaan puoli vuotta sitten. Tällaisia asioita en tee muuten. En ikinä menisi esimerkiksi väittelemään kenenkään kanssa, jos olisin depressiivisessä tilassa. Minähän vain sössöttäisin ja antaisin itsestäni typerän kuvan.

Oire 8: Hakeutuminen riskialttiisiin toimiin

Tätä en itse asiassa tee. Paitsi tuhlaan rahaa oikealle ja vasemmalle, saatan antaa kerjäläiselle tai katusoittajalle kaikki kolikot lompakostani, vaikka budjettini on melko tiukka. Mutta muuten en oikeastaan, vaikka joskus tekisikin mieli. En vain osaa.

Oire 9: Lisääntynyt seksuaalinen halukkuus

Ikävä kyllä minulla ei ole kumppania. Tai ehkä se on ihan hyvä, olisin oikeasti huono tyttöystävä. Mutta onhan minulla haluja, onneksi on netti. En kommentoi tämän enempää.

Tänään kyllä katsoin kaikkia vastaantulevia ja mietin: haluaisikohan juuri tuo ihminen rakastaa minua? Mutta se taas ei niinkään liity seksiin.

Kaiken kaikkiaan pidän tästä tilasta. Joskus se on väsyttävää; en oikeasti ole sosiaalinen persoona, mutta maaninen minä on. Joudun siis usein kotiin päästyäni lataamaan akkuja. Toinen huono puoli on, etten osaa nukkua riittävästi - vaikka menisin ajoissa nukkumaan, nousen kuitenkin kahdentoista maissa kirjoittamaan kirjettä, päiväkirjaa, blogia tai muuta.  Kolmas on se, että ärsyynnyn helposti.

Mutta muuten siis tunne on aivan ihana, onnellinen ja pulppuileva. Tuntuu siltä, ettei mikään voi mennä pieleen.

Oireet ovat täältä: http://www.bipoinfo.fi/oireet/mania-aiheuttaa-yliaktiivisuutta

P.S. Tein täällä maniatestin. Sain tulokseksi 64 pistettä. 

If you scored... You may have...

54 & up            Severe mania
36 - 53              Moderate/severe mania
22 - 35              Mild to moderate mania
18 - 21              Borderline mania
10 - 17              Possible mild mania (hypomania)
0 - 9                  No mania likely

P.P.S. Tänään kyllä ahdisti, oli kahdenkeskinen sosiaalinen tilanne, johon toinen osapuoli odotti minun osallistuvan aktiivisesti. Pakenin silloin vessaan. Sitten innostuin kunnolla, ja olin taas koko päivän hirveän onnellinen.

P.P.P.S. Pelkään tämän loppuvan pian. Sitten masentaa ja ahdistaa taas kunnolla.

Ja taas se alkaa

Ahdistaa. Taas vaihteeksi.
Vielä pari päivää sitten minulla oli erittäin hyvä ja onnellinen olo. Eilenkin taisi olla sinne päin. Nyt istun vessassa - pakenin tänne - ja kirjoitan tätä puhelimella.

Minä haluan jonkun diagnoosin. Haluan apua. Haluan, että ongelmani tunnistetaan. Haluan, että ongelmani ovat ylipäätään todellisia. Kaikkein eniten haluan kuitenkin tekosyyn. Olisi ihanaa pystyä sanomaan, että olen tällainen vain siksi, että olen sairas.

Hävettää myöntää. Hävettää kirjoittaa tätä. Hävettää, että on ihmisiä, joilla on todella paljon vaikeampaa kuin mahdollista minulla, mutta jotka silti jaksavat.

Mutta jos kaikki ongelmani johtuvat persoonastani, jos olen ihan ihka oikeasti tällainen, luultavasti tapan itseni ennen pitkää, keinolla tai toisella.

"Juuri sopivat lapset"

Tapasin tänään serkkuni. Toinen on kuusi, toinen viisi (tai neljä, mitenkähän lienee), ja molemmat ovat uskomattoman suloisia. Ja fiksuja ja ihania ja täydellisiä pieniä otuksia.

     Tämä kuusivuotias sitten luki ääneen kirjaa Joulupukista, eli keksi oman tarinan kuvien perusteella. Yhdessä kuvassa olevassa Pukin kirjassa luki "erityisen kiltit lapset". Kun tästä huomautettiin serkulleni, hän kehitti aivan oman juttunsa.

"On erityisen kiltit lapset, erityisen tuhmat lapset ja

juuri sopivat lapset.

Erityisen tuhmatkin lapset saavat lahjoja, mutta vähemmän kuin erityisen kiltit ja juuri sopivat."

Ensin naurahdin tälle, mutta sitten tajusin, että tämähän on ihan totta. On liian kilttejä ihmisiä, mutta yleensä he saavat saman verran kuin "juuri sopivat", joskus jopa vähemmän. Tuhmatkin saavat kaikenlaista, vaikkeivät sitä välttämättä ansaitsisi.

Vaikeaa. Ihan kuin itse olisi tärkeintä maailmassa.

Epäreilua. Muita ei voi auttaa, koska takaisinmaksusta ei ole varmuutta.

Väsyttävää. Kaikki pitää tehdä ja vaatia itse.

Ehkä pitäisi lakata olemasta kiltti. Ehkä pitäisi kokeilla olla tuhma, niin se maailma näyttää nykyään pyörivän. Vai onko mahdollista, että joku voisi arvostaa kiltteyttä? Onko mahdollista, että tällaisesta kiltistä tytöstä voi tulla jotain ilman tuhmuutta? Onko erityinen kiltteys mennyt pois muodista?

En minä jaksa tällaisia miettiä. Saisinko edes joskus olla ihan vain minä, kiltti minä, ilman kilpailua tai muuta sellaista missä tarvitaan kyynärpäitä? Kyllä minä vielä joskus piikit kasvatan, mutta nyt tahtoisin olla pehmeä ja lämmin.

Minä en vain ole juuri sopiva tällä hetkellä.

Asioita joista vähän elämässä ilahdun

Tänään kävi hassu juttu. Olin päättänyt kävellä puolet matkasta kotiin (tai kotiin ja kotiin, eihän tämä ole oikeastaan vielä kotikaupunkin), ja menin samaa katua, jota kuljen joka päivä. Katselin sen varrella olevia taloja, ja yhtäkkiä tajusin: herranen aika, enhän minä olekaan ennen nähnyt tuota taloa!

     Talo on yli sata vuotta vanha, ja olen kulkenut sen ohi varmaan parisataa kertaa. Kokemus oli ymmärrettävästi hyvin hämmentävä. Mutta tajusin vasta nyt, että se on todella kaunis rakennus. Sitten katsoin vastakkaiselle puolelle tietä, jossa oli toinen kivisine parvekkeineen. Parvekkeissa oli hitto soikoon sydämenmuotoisia koloja!
Joku on ihan oikeasti laittanut parvekkeisiin sydämiä silloin aikanaan, enkä minä pöljä ole ikinä huomannut. Pitäisiköhän alkaa katsella rakennuksia sillä silmällä, sen verran hauska kokemus tämä oli.


 Eikä siinä vielä kaikki: löysin saippuaa, jota olin etsinyt jo pitkään (ja se oli vieläpä tarjouksessa!); sain hoidettua asioita, mikä tarkoittaa, että voin nyt rentoutua hetkeksi; koin sen valaistuksen, että kyllä joku minut varmasti joskus huolii, enkä jää yksin; ja kävelin erilaista, paljon kauniimpaa reittiä kotiin.

Sitä paitsi kirjaston kahviautomaatista saa cappuccinon 70 sentillä. Se on ihan hyvää.


P.S. Kuvat eivät liity. Tai liittyvät, mutta eivät. Höhöhö.

Suklaa vs. ihmisarvo

Aina välillä tuntuu nimittäin siltä, että nuo kaksi sulkevat toisensa pois. Näin alkuun voisin sanoa, etten ole lihava ainakaan painoindeksiltäni. Vielä. Olen viime aikoina lihonut nopeasti ihan lievän ylipainon rajoille. Lisäksi olen aina ollut pyöreähkö, koska olen lyhyt, ja tästä johtuen se suloinen, normaalipainoinen nuori tyttö, joka olin, on tuntenut kuvotusta katsoessaan itseään peilistä ja tarttunut itseään vyötäröltä melkein itkien aivan liian monta kertaa.

      Tässä on muutama lainaus eräältä keskustelupalstalta koskien lihavuutta. En suosittele avaamaan, jos tällaiset asiat ottavat helposti aivoon. Itse ainakin kiehun kiukusta tällaisia kommentteja nähdessäni. Jumalauta. Enkä edes löytänyt niitä hirveimpiä.

     Jos jätetään tällä kertaa lääkkeistä ja sairauksista johtuva lihominen tämän ulkopuolelle, löydän ainakin yhden erittäin halventavan ajatusmaailman: lihavuus johtuu kontrollin ja itsehillinnän puutteesta. Ehei. Kun minä syön keksin, tiedostan sen riskit. Tiedän, että syön jotain epäterveellistä, joka ei ole minulle hyväksi. Keksin syöminen ei johdu mistään mysteerisestä aivojen häiriötilasta, joka pakottaisi minut syömään. Myöskään itsehillintäni ei ole huonompi kuin muiden.

Minä teen päätöksen, että syön keksin.

Toiset menevät lenkille, toiset syövät suklaata. Kummassakin tapauksessa kyseessä on tietoinen päätös. Päätös voi olla huono, mutta päätöksentekoon vaikuttavat aina päättävän henkilön kokemat asiat, joista muut eivät välttämättä tiedä. Siksi on typerää ja lapsellista, jopa loukkaavaa, arvostella toisen päätöksiä, koskivatpa ne mitä hyvänsä. Jos minä lääkitsen jäätelöllä suruani (kyllä, tiedän sen olevan typerää), minä olen tehnyt sen valinnan. Siihen ei ole muilla urputtamista, kun en kerran satuta ketään.

     Sellainenkin vankka käsitys on, että lihavat olisivat jotenkin tyhmiä, kun eivät tajua, mitä tekevät itselleen. Voisin väittää, että tietävät. Hankalaa sellaista on olla tiedostamatta. Enkä usko, että heitä on tarpeen muistuttaa kiloistaan, eiköhän tuo tule mieleen muutenkin. Mistä vetoa, ettei syyllistäminen auta tipan vertaa? Mistä vetoa, ettei siitä tule kenellekään hyvä mieli, eikä se kyllä helvetti soikoon kannusta kovin montaa menemään lenkille. En myöskään oikein usko, että edellisellä valinnalla keksin syömisestä olisi mitään tekemistä yksilön älykkyyden kanssa.

      Minun mielestäni ihmiset, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, ovat vähän vajavaisia, itsekurittomia, tyhmiä, eikä heiltä löydy kontrollia. On puhdasta idiotismia olla kehittämättä aivojaan sillä tavoin. Se tekisi joka iikalle hyvää ja ehkäisisi vanhemmiten ilmaantuvia mielen rappeumia. Mutta ehkä nämä ihmiset ovat laiskoja. Ehkä he ovat tyhmiä, kun eivät tartu tilaisuuteen kehittää itseään. Ehkä heillä ei ole tarpeeksi kontrollia ja itsekuria istua alas lukemaan Proustia.

"No hei, ehkä niillä on muutakin elämää. Ehkä niiden ei ole pakko istua tuntitolkulla nenä kiinni kirjoissa. Niillä on varmaan muutakin elämää kuin päänsä sisässä."

"Kaikki eivät voi tykätä samoista asioista, joku menee mielummin lenkille kuin lukee vaikeaselkoista kirjaa."

"Ehkä kaikki eivät tykkää rasittaa mieltään."

Nimenomaan.

Ehkä kaikki eivät tykkää samoista asioista tai eivät jaksa opetella pitämään niistä. Olen minäkin käynyt lenkillä - en tykännyt, enkä jaksa rääkätä itseäni, kunnes oppisin rakastamaan sitä. Ehkä jonain päivänä jaksan, ken tietää. Ehkä joku toinen oppii rakastamaan kirjallisuutta vanhoilla päivillään.

     Mutta tärkein asia on, että vaikka painaisin sata kiloa, minä olen silti ihminen. Minä olen helvetti soikoon ihminen, tiedostava ja älykäs olento, ja minua tulee kohdella arvoni mukaisesti! Minulla on ihmisarvo, jota edes suklaa ei voi minulta viedä. Teen ehkä itselleni hallaa, mutta koska tiedän sen, enkä satuta ketään muuta, ei asia kuulu kenellekään muulle. Asia on minun omani.
Tilanne olisi tietysti eri, jos en ymmärtäisi tilanteen vakavuutta, jos olisin oikeasti saanut mystisen aivokasvaimen, joka pakottaisi minut lappamaan kitaani kiloittain mäkkiruokaa per päivä. Sama pätee laihdutukseen; pieni määrä ei tapa, mutta jos sen kontrollin oikeasti menettää, tilanteeseen pitää puuttua.

     Usein lihavuus on seurausta valinnasta. Valinta voi olla typerä, mutta siihen on aina syynsä, joita ei saa väheksyä. Ja vaikka valinta olisikin typerä, sen tekijä ei. Ja valinnan tekijä on aina arvokas, päätöksentekoon kykeneväinen itsenäinen ihminen. Painolla ei ole mitään tekemistä henkilön henkisten lahjojen kanssa.

P.S. ...en ehkä ollut aivan tosissani siitä mitä sanoin ihmisistä, jotka eivät lue. En tosissani ajattele, että he ovat tyhmiä, laiskoja tai itsekurittomia. Mutta ei lukeminen toki pahaa tee.