Olen aina kuvitellut kirjallisuuden olevan minulle henkireikä. Kuitenkaan nyt en ole pitkään aikaan lukenut edes yhtä kirjaa. En ole myöskään juurikaan kirjoittanut. Sen sijaan olen tehnyt paljon ruumiillista työtä ja rutiinihommia, joita olen aina inhonnut.
Olen oleskellut paljon luonnossa - mistä olen aina pitänyt, mutten ole näköjään tehnyt sitä tarpeeksi ennen.
Olen tavannut ihania ihmisiä, joista suurinta osaa en tule enää ikinä näkemään, mikä ei kuitenkaan haittaa.
Olen ymmärtänyt, mikä yhdistää ihailemiani hahmoja ja henkilöitä, ja osaan soveltaa niitä omassa elämässäni.
Olen viimein tajunnut, ettei ihmisiä tarvitse miellyttää. Tämän innoittamana hankin kolme lävistystä - yksi rohkeudelle, yksi rehellisyydelle ja yksi uskollisuudelle.
Lukiessani Narkissosta ja Kultasuuta samaistuin vahvasti Kultasuuhun - kokijaan, rakastajaan, kulkijaan - kuten varmasti moni muukin nuori lukija. Elän erittäin teoreettisesti lukien ja analysoiden, mutta viime aikoina olen miettinyt paljon. Haluanko sellaista elämää? Kun olin 14-vuotias, haaveilin pienestä punaisesta mökistä, kissasta, kasvimaasta, lampaasta ja tyttärestä. (Kuvassa ei ollut mukana miestä, mikä sekin on aiheuttanut pientä kriiseilyä.) En ole koskaan ollut kovinkaan kunnianhimoinen akateemisesti tai muutenkaan. Olen aina ihaillut askeettisuutta ja nauttinut yksinkertaisuudesta.
En tiedä, onko kyse vain uutuudenviehätyksestä. Ehkä olen sittenkin luonnoltani teoreetikko ja oppinut kuten Narkissos. Minun täytyy pohtia asiaa ja tutkiskella itseäni, koska Nuuskamuikkusen sanoin:
"Ei ole koskaan hyvä jos joutuu toimimaan vastoin omaa luontoaan."
