Luonnontieteellisestä maailmankuvasta

Hesarin sivuilla on testi, minkä uskontokunnan näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä vastaa parhaiten omaasi. Itselläni ei ollut hajuakaan, minkä lahkon testi minulle heittäisi; yllätyksekseni sain ateismin. Olen luokitellut itseni agnostikoksi, koska ateismi on tuntunut vähän ahtaalta eikä kovinkaan hengelliseltä. Nyt aloin kuitenkin miettiä, josko määritelmäni ateistista on ollut väärä.

Ensin muutama lainaus kommenttiosiosta:

"Kuoleeko ihminen kuolemassaan täydellisesti?  

Kyllä

Onko ihmisellä yksilönä elämää kuolemansa jälkeen? 

Ei 

Onko ihmisellä myös henki ja/tai sielu? 

Ei 

Liittyykö kuolemaan jokin henkinen tai hengellinen mysteeri? 

Ei
Onko Raamatun kertomusten mukainen Jeesuksen ylösnousemus totta? 

Ei 

Ovatko taivas ja helvetti olemassa tässä ajassa? 

Ei 

Ovatko taivas ja helvetti olemassa kuoleman jälkeen? 

Ei 

Joutuuko ihminen kuoleman jälkeen tuomiolle elämästään? 

Ei 

Onko ihmisen kuoleman hetki ennalta määrätty? 

En tiedä 

Onko ruumiin ylösnousemus mahdollista? 

Ei 

Onko olemassa aikaa kuoleman ja ylösnousemuksen välissä? 

Ei 

..Uskot Jehovan todistajien kuoleman jälkeiseen elämään. Oho, aika fiksua porukkaa nuo Jehovat."

"Näköjään jos omaa puhtaasti luonnontieteellisen maailmankuvan, jossa ei ole sijaa yliluonnolliselle hömpälle, niin saa vastaukseksi Jehovan todistajien uskomukset kuoleman jälkeisestä elämästä. Ihan hauska tietää."

Haluaisin korjata jälkimmäistä kommenttia sikäli, ettei se oikeastaan kuvaa luonnontieteellistä maailmankuvaa. Luonnontieteellisessä maailmankuvassa on hyvinkin sijaa yliluonnolliselle hömpälle. Itse rakastan fysiikkaa, erityisesti hyvin suuren ja hyvin pienen skaalaan fysiikkaa. Ja jos joku väittää, ettei niissä ole tilaa hömpälle, niin väitän, ettei tämä joku ole koskaan oikeasti tutustunut aiheeseen. Luonnontieteiden historia on oikeastaan kokonaan sitä, että joku keksii hömpästä hypoteesin, ja yhtäkkiä sille alkaakin löytyä todisteita.

Omat vastaukseni jääkööt salaisiksi, mutta sanottakoot, että ne olivat paljon epätarkempia ja suvaitsevaisempia eri selityksille. Sellaisia kuin luonnontieteilijöiden selitykset tuppaavat olemaan.

"Unelmaminä" vs. minä

Olen aina halunnut olla cool. Sillä lailla katu-uskottava - kuin ihanat Lisbeth ja Saga - ruotsalaiseen, taitavaan ja älykkääseen asperger-tyyliin. En ole koskaan ollut. Ne vähänkään aspergeriin vivahtavatkaan piirteet, joita minulla on, ovat se, että innostun asioista voimakkaasti, ja se, että höpötän kaikille kulloisestakin innostuksen kohteestani. En ole erityisen taitava yhdellä saralla, koska kiinnostuksenkohteeni vaihtuvat aina välillä. (Poliisivaihe taisi mennä jo, tilalle tuli fysiikka ja kuntosali vaihtui kahvilaan ja netistä löytyviin tiedonsirpaleisiin.)

En ole sosiaalisesti erityisen taitava, mutten tyylikkäällä tavalla taitamatonkaan. Paljastan itsestäni liian helposti liikaa ollakseni mysteerinen. Ulkonäöllä ei ole suurta väliä, mutta tykkään laittautua ja lakata kynsiä sun muuta. En ole kyynikko tai nihilisti, mutta suurta, läpi elämän kestävää intohimoa en ole vielä kohdannut - kirjallisuus on tosin yksi kandidaatti siihen, ja fysiikka toinen, kummastakaan en tiedä vielä lainkaan. Heitän tyhmiä juttuja, jos tunnen oloni kotoisaksi. Olen huono suodattamaan ja sensuroimaan sanojani välillä, toisinaan en saa kokonaista lausettakaan ulos.

Olen siis aika tavallinen. Voisi jopa sanoa normaali. Se ei ole yhtään cool. Mutta minusta tuntuu, että nyt kun olen hiljalleen alkanut hyväksyä tavallisuuttani, olen ollut rehellisempi kohdatessani muita ihmisiä. Ja minusta tuntuu myös, että minusta pidetään huomattavasti enemmän kuin silloin, kun yritin olla erilainen, kiinnostavampi. Itsekin pidän itsestäni enemmän.

Puhe siitä, että pitäisi miettiä "unelmaminää" ja ponnistella sitä kohti, on välistä täyttä paskaa. Ominaisuuksiaan voi kyllä kehittää, mutta "unelmaminässä" on sellainen ongelma, että se saattaa olla epärealistinen. Olisihan se mukavaa olla tyynen rauhallinen joka tilanteessa. Minulla on kuitenkin taipumus innostua asioista. Haluaisin olla sellainen, joka uppoutuu yhteen asiaan loppuelämäkseen. En ole siihen ehkä kuitenkaan tarpeeksi pitkäjänteinen. Olisi cool viihtyä jatkuvasti yksin, mutta jossain vaiheessa tulen yksinäiseksi ja haluan jutella. Olisi cool harkita jokaista sanaansa tarkkaan ja jättää tilaa pienelle mystisyydelle, mutta siitä seuraa usein kämäinen keskustelu, eikä mielestäni ole reilua toiselle pelata keskusteluissa sillä lailla.

En ole unelmaminäni. Olen ihan kiva ja tavallinen ja loppujen lopuksi - luultavasti - paljon parempi ihminen kuin unelmaminäni.

Kun on huono päivä...

…tuntuu hyvältä idealta jakaa sitä keskustelupalstoille puoliksi tosissaan, puoliksi huonolla sarkasmilla höystettynä.

Eikä se koskaan ole. Nyt ahdistaa vain enemmän.

Miksen opi olemaan toistamatta asioita, jotka aiheuttavat vain pahaa mieltä? Teen aina samat pienet virheet, ja loppujen lopuksi ne kasaantuvat ja romahduttavat. Tänäänkään en tehnyt mitään oikeasti todella typerää, mutta jumalauta kun tiedän, ettei tällainen toiminta auta yhtään.

Minua pelottaa nykyisin

Pelkään, että paha olo tulee takaisin. Välillä tuntuu siltä, että nyt se tulee.

Tällä hetkellä olen onnellinen. Ehkä liiankin. Onko tällainen normaalia? Ei minulle yleensä ainakaan. Viime vuonna kaikki se alkoi siitä, että minulla oli lokakuussa todella hyvä olo.

Ahdisti vähän ja oli sellainen levoton olo. Laitoin musiikkia sekoituksella soimaan, ja mikäs sieltä tulikaan?

Joplinin Try (Just a Little Bit Harder).

Juuri tuota tarvitsinkin, kiitos.

Mutsini

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa äitisuhteestani. Se on aika vaikea. Tai ei vaikea, ei sillä tavalla. En tiedä ihan tarkkaan, mitä kirjoittaa. Monimutkainen? Varmaan itse kunkin suhde omaan äitiinsä on vaikea määritellä, mutta yritän kuitenkin.

Tiedän äitini rakastavan minua. Olen siitä kiitollinen, ja on aika varmaa, että osittain sen takia en ole nyt kuollut. Siinä vaiheessa, kun olin henkisesti rikki, ei äitini rakkaudella tosin ollut juuri paskankaan väliä. Mutta ellei hän olisi rakastanut, olisin varmasti ollut vielä enemmän säpäleinä.

Äiti oli minulle se ensimmäinen vanhempi, joka näytti heikkoutensa. Olin silloin 12-vuotias, ja muistan noista ajoista sen, että makasimme yhdessä sängyllä, minä lohdutin itkevää äitiäni. Hän oli ihastunut ulkomailla, eikä voinut saada kaikkea - sitä miestä, isääni, lapsiaan, työpaikkaansa. Muistan nimenomaan sanoneeni, ettei kaikkea voi saada. Äitini vastasi itkien, miksei. Kerran huusin hänelle, miksen saa olla lapsi. Miksi minun täytyi lohduttaa häntä? Olin minäkin surullinen. Äitini nauroi ja sanoi, että olenhan lapsi, kun noin kerran huudan.

En ymmärrä, ja olen edelleen katkera.

En ole koskaan ymmärtänyt äitiäni. Äiti on aina ollut sosiaalisempi ja puheliaampi kuin minä, ja minua on aina ärsyttänyt höpistä turhasta. Ala-asteella aloin itkeä, kun äiti tenttasi siitä, miten päivä meni, mitä oli ruoaksi, kenen kanssa ja mitä leikin… En tajunnut, miksi se pitäisi jakaa vanhemman (tai ylipäätänsä kenenkään, ketä kiinnostaa?) kanssa. Eikä tämä ole parantunut yhtään vuosien aikana: äidin ääni ja olemus ärsyttää, tapahtui kohtaaminen sitten puhelimessa tai kasvokkain.

Äiti on myös sanonut monia satuttavia asioita. Hänen kanssaan tuntuu siltä, ettei koskaan riitä, että aina voi parantaa ainakin pikkuisen.

Äiti puhuu liikaa. Se ahdistaa. Äiti myös kyselee, mikä ahdistaa vielä enemmän. Silloin minä sulkeudun. Jos sulkeudun, äiti alkaa huutaa saadakseen minut vastaamaan. Arvaahan sen, miten tuo toimii. Toimintamalli tulee kuulemma äidin rankasta lapsuudesta. On se silti minusta epäreilua, että minäkin saan osani siitä.

Ja silti rakastan äitiäni. En kestä olla pitkään samassa tilassa hänen kanssaan, mutta silti. Ja äiti rakastaa minua, sen olen kuullut monen monta monituista kertaa. Hän kertoo aina, kuinka ihana ja taitava olen ja kuinka ylpeäksi minä hänet teen. On meillä välillä hauskaakin yhdessä. Yleensä sitä varten täytyy lähteä kyllä Ruotsiin tai jonnekin.

Tavallaan on harmi, että olemme äitini kanssa eri aallonpituuksilla. Keskustelu ja oleminen hänen seurassaan on vaikeaa ja kuluttavaa. Toisaalta taas, kun on rakastava vanhempi, josta ei niin hirveästi pidä, on itsenäistyminen paljon helpompaa. Ja hauskempaa.

Opettelin uuden - barbaarisen ja vähän maalaisjuntin - taidon

Viime viikonloppuna, lauantaina, nyljin oravan.

En tappanut sitä.

Se oli jäänyt auton alle, ja minä siirsin sen pois tieltä. Orava sattui olemaan erittäin hyvässä kunnossa (päätä lukuunottamatta), joten kävin hakemassa muovipussin tarkastettuani netistä, että oravan voi todellakin nylkeä.

Ja sitten nyljin sen. Se oli paljon helpompaa kuin kalan perkaaminen, koska minua ahdistaa aina eniten itse tappaminen.

Ajattelin tehdä nahasta lapasiin vuoren, jos intoudun tässä piakkoin neulomaan.

Tunnustuksia

Minulla on kaksi hyvin tärkeää asiaa:

Siltä varalta, että edellisen postauksen  luettua jäi pohdituttamaan, tunnenko mahdollisesti jotain sairasta ja/tai ärsyttävää ylemmyydentuntoa käydessäni salilla pääsykokeiden (mikä muuten on salaisuus - en ole lainkaan varma, aionko oikeasti pyrkiä, enkä ole kertonut kellekään asiasta) enkä ulkonäön takia. Totta helvetissä tunnen. Salilla käyminen on aina ollut yksi halveksimiani asioita, ja pääsykoe on ehkä ainoa hyvä syy siihen. Oma syy paras syy.

Toisekseen, minulla oli kirjekaveri puolisen vuotta sitten. Sitten se jäi, koska en jaksanut. Minulla kesti aina monta viikkoa saada yksi hemmetin paperi vietyä postiin, ja hän kirjoitti heti takaisin. En edes ilmoittanut kyseiselle ihmiselle lopettavani, ja asia vaivaa vieläkin. Se oli rumasti tehty. N, jos luet tätä, olen pahoillani. Kirjeesi olivat ihania, niitä oli tosi kiva lukea. Ja toivottavasti teidän kissat voivat hyvin.

Päämäärättömiä tavoitteita

Kuva ei tällä kertaa ole oma, mutta se sopii aiheeseen niin hyvin, että olisi sääli jättää se pois. En pysty samaistumaan ajatukseen, että kävisin salilla näyttääkseni hyvältä. Ymmärrän asian, ja onhan lihaksikas vartalo esteettisesti kaunis. Mutta kaiken sen ajan ja vaivan kuluttaminen vain ulkonäön tähden tuntuu turhalta. Kaunis vartalo on muutenkin niin epämääräinen tavoite, etten oikein kunnolla kykene edes käsittämään, miten sen eteen jaksaa ponnistella.

Toinen sellainen tavoite on vahvuus. "Käyn salilla ollakseni vahva, en näyttääkseni hyvältä" on lause, jota kuulee aina välillä. Ymmärrän tämänkin pintapuolisesti: totta kai on mukavaa pystyä siirtelemään huonekaluja, juoksemaan nopeasti ja hengästymättä bussille, kantamaan vettä puutarhaan, nostamaan kevyehkön, tielle kaatuneen rungon pois auton tieltä. Voimaharjoittelu auttaa tässä kaikessa. Silti "vahvuus" kuulostaa myöskin kovin epämääräiseltä.

Itseltäni puuttuu kärsivällisyys tehdä asioita, joissa ei ole selkeää tavoitetta. Mielestäni sekä vahvuus että kaunis ulkonäkö eivät ole tavoittelemisen arvoisia asioita itsessään. Välinearvoina ymmärrän niiden merkityksen, mutta jos toiminta tähtää jompaankumpaan lopullisena tavoitteena, ymmärrykseni loppuu. Hyvä olo ja terveys eivät putoa tähän kategoriaan aivan suoraan, sillä mielestäni kumpikin on itseisarvo - hyvä olo ainakin.

Aloin tänä syksynä itsekin käymään salilla. En hyvän olon tai terveyden vuoksi, niitä varten käyn joogassa. Enkä todellakaan ulkonäön tai silkan fyysisen voimakkuuden vuoksi. Aloitin voimaharjoittelun, koska juuri tällä hetkellä haaveilen pääseväni läpi Poliisikoulun pääsykokeesta sitten joskus, kun sinne haen. Jos myöhemmin päätän olla hakematta, lopetan luultavasti punttien nostelun siihen.

Tällaisia tavoitteita minä tarvitsen: käytännönläheisiä ja täsmällisiä. En tee asioita, koska niistä saattaa olla hyötyä. En suoraan sanottuna oikein ymmärrä sellaisia ihmisiä. Senkin ajan voisi käyttää jotain tavoitetta (oli se sitten niinkin yksinkertainen tavoite kuin hyvä olo tai monimutkainen kuten parempi itsetuntemus) kohti pyrkimiseen.

En muuten tunne yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi ainakin omasta mielestään hyvää perustetta tai tavoitetta tekemisilleen. En siis puhu kenestäkään erityisesti, enkä väitä, että voimaharjoittelijoista iso osa haluaisi vain "olla voimakas" ilman sen suurempia perusteita. Tämä on silkkaa mutuilua ja asiasta voi varmaankin syyttää yhteiskuntaa.

Tasapaino

Tänä kesänä mielialani eivät heitelleet lainkaan. Kun vertaan oloani nyt kesällä ja viime talvena, olen hämmentynyt, sillä vaikka olenkin viime aikoina tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minulle tyypillisiä ja joiden en uskonut olevan minulle mieleisiä, olen tuntenut oloni tasapainoisemmaksi kuin pitkään aikaan.

Olen aina kuvitellut kirjallisuuden olevan minulle henkireikä. Kuitenkaan nyt en ole pitkään aikaan lukenut edes yhtä kirjaa. En ole myöskään juurikaan kirjoittanut. Sen sijaan olen tehnyt paljon ruumiillista työtä ja rutiinihommia, joita olen aina inhonnut.

Olen oleskellut paljon luonnossa - mistä olen aina pitänyt, mutten ole näköjään tehnyt sitä tarpeeksi ennen.

Olen tavannut ihania ihmisiä, joista suurinta osaa en tule enää ikinä näkemään, mikä ei kuitenkaan haittaa.

Olen ymmärtänyt, mikä yhdistää ihailemiani hahmoja ja henkilöitä, ja osaan soveltaa niitä omassa elämässäni.

Olen viimein tajunnut, ettei ihmisiä tarvitse miellyttää. Tämän innoittamana hankin kolme lävistystä - yksi rohkeudelle, yksi rehellisyydelle ja yksi uskollisuudelle.

Lukiessani Narkissosta ja Kultasuuta samaistuin vahvasti Kultasuuhun - kokijaan, rakastajaan, kulkijaan - kuten varmasti moni muukin nuori lukija. Elän erittäin teoreettisesti lukien ja analysoiden, mutta viime aikoina olen miettinyt paljon. Haluanko sellaista elämää? Kun olin 14-vuotias, haaveilin pienestä punaisesta mökistä, kissasta, kasvimaasta, lampaasta ja tyttärestä. (Kuvassa ei ollut mukana miestä, mikä sekin on aiheuttanut pientä kriiseilyä.) En ole koskaan ollut kovinkaan kunnianhimoinen akateemisesti tai muutenkaan. Olen aina ihaillut askeettisuutta ja nauttinut yksinkertaisuudesta.

En tiedä, onko kyse vain uutuudenviehätyksestä. Ehkä olen sittenkin luonnoltani teoreetikko ja oppinut kuten Narkissos. Minun täytyy pohtia asiaa ja tutkiskella itseäni, koska Nuuskamuikkusen sanoin: 

"Ei ole koskaan hyvä jos joutuu toimimaan vastoin omaa luontoaan."

Oivalsin äskettäin hirvittävän asian

Minusta on tullut kyyninen. Kovin surullista, vieläpä näin nuorena ja kauniina, kun elämän pitäisi olla pelkkää ruusuilla tanssimista ja/tai täynnä suuria tunteita. Olen hyvin pettynyt itseeni, mutta siihen sekoittuu pientä tyytyväisyyttä sekä ironista huvittuneisuutta. En ole vielä niin vanha ja katkeroitunut, että minulla olisi kyynisyyteen mitään syytä. Toistaalta tämä ajatus vain lisää kyynisyyttäni. Hemmetti, tänään vajosin niin alas, että aioin katsoa neuvostoliittolaisen Yhdysvaltoja parjaavan sci-fi-leffan 60-luvulta.

Aivan uskomattoman kammottavaa.

Heipä hei taas!

Elämäni on ollut yhtä vuoristorataa viimeisen kirjoitukseni jälkeen. Olen saanut apua pahaan olooni ja tajunnut, kuinka loistava juttu elämä on, vaikkei kaikki menisikään aina hyvin - taas kerran, tätä ajatusta ja olotilaa on vaikeaa pitää mielessä pitkään. Se iskeytyy tajuntaan aina välillä, katoaa hetkeksi ja tulee taas takaisin.

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, mitä haluan elämälläni tehdä, mutta vasta viime aikoina olen myöntänyt sen itselleni. Se oli pelottavaa. Nyt kun tiedän, mitä tahdon ja miten sen aion saavuttaa, pitäisi se toteuttaa. En jaksa. Pelkään liikaa. Tunnen oloni niin typeräksi. Tunnen oloni nuoreksi ja hölmöksi, naiiviksi ja länsimaalaiseksi urpoksi, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa kurjuutta. Olen ollut onneton jo pitkään, olen kaivannut jotain niin kovasti, mutta siltikään en tunne kokeneeni nälkää tai epäonnea. Elämäni on ollut helppoa - on edelleen - ja silti olen kehdannut valittaa?

Enkä lopeta valittamista vieläkään. Se on ihan okei. Ehkä se saa minut ponnistelemaan unelmani eteen. Unelmani on hölmö ja nuorekkaan idealistinen. Ehkä sekin on okei. Saanko minä olla nuorekkaan idealistinen ja hölmö? Saanko ihan luvan kanssa olla tyhmä? Koko elämäni minut on määritelty kahdella adjektiivilla: älykäs ja kiltti. Kiltiksi en itseäni koskaan kokenut, joten hylkäsin sen heti. Älykäs taas tuntui kuvaavan minua paremmin, joten otin sen käyttööni. Nyt koen olevani typerä, mikä tuntuu hirveältä - eihän se ole mitään, mitä minä olen!

Silti itsensä tyhmäksi tunteminen on kumman vapauttavaa. En enää stressaa klassikoiden lukemisesta. Ehken luekaan Rikosta ja rangaistusta vain koska täytyy. Kenties luenkin Hesseä, josta kiinnostuin vastikään - enkä pelkästään siksi, että se on listallani, jonka kirjoitin vuosi takaperin. Ehkei minun ole pakko vielä lukea Freudia, jonka kirjan jätin itkuisena kesken, koska kieli oli aivan saatanallista jargonia. Ja ehkä, ehkä voin unelmoida höpsöistä asioista: henkilöstä, jolle voisi kokata currya ja joka ottaisi reppuselkään, jos erehdyn kävelemään mustilla korkokengilläni; pyöräretkestä Prahaan; romaanin, kehnon ja hölmönkin, kirjoittamisesta; matkasta Intiaan - tuonne höpsöjen ja liian kiireisten, itsestään ja luonnosta erkaantuneiden länsimaalaisten pyhiinvaelluskohteeseen; omasta puutarhasta ja viininjuonnista puistossa ystävän kanssa.

Eivät ylläolevat asiat ole edes hirveän tyhmiä unelmia. Olen vain pitkään pitänyt niitä sellaisina vain siksi, että "kaikki muutkin haaveilevat niistä". Onpas siinä tyhmä syy. Siis oikeasti tyhmä. Ainoa tyhmä juttu, jonka olen ajatellut. Muutoin olen ihan tarpeeksi älykäs, nyt tiedän ja uskon sen.

Ja Tori Amos on upea, vaikkei olekaan oopperaa tai edes katu-uskottavaa äijärockia 70-luvulta.

Kaivuduin syvemmälle ahdistukseeni

Päädyin siihen, että olen pettynyt. Pettynyt itseeni, muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Minä olen aina pelannut sääntöjen mukaan. Olen aina noudattanut lakia ja yleisiä normeja. Olen hankkinut kaiken, mitä onnellisuuteen vaaditaan: minulla on hyvä ja rakastava perhe, ihania ystäviä, keinoja ilmaista itseäni, menestystä, loistava tulevaisuus ja riittävästi ruokaa, suojaa ja rakkautta. Minä en ole koskaan ollut nälkäinen tai janoissani. En koskaan. Joskus olen ehkä kaivannut ruokaa vähän tavallista enemmän, mutta ei sekään ollut nälkää. Vain pientä kiinnostusta.

Koko elämäni ajan minulle on hoettu, että jos opiskelen, rakastan, teen töitä ja täytän maalliset tarpeeni, minusta tulee onnellinen. Nyt olen viimein tajunnut, ettei näin ole. Olen aivan helvetin pettynyt. Ja samalla innoissani.

Voihan ajatusmaailmani olla vain jonkin psyykkisen sairauden oire, kenties se voidaan parantaa. En kuitenkaan toivo sitä. Juuri nyt näen selvästi, kuinka absurdeja ihmisten haaveet ovat. Näen maailman eri perspektiivistä kuin muut, ja se tuntuu jännittävältä. Viimein olen sisäistänyt lauseen "millään ei ole loppujen lopuksi mitään väliä", mikä on oikeastaan hyvin rauhoittavaa.

Nyt ainoa asia, joka enää ahdistaa, on murtautua vanhoista tottumuksista, jotka eivät hyödytä minua mitenkään. Se tuntuu vaikealta, mutta ei itseni, vaan läheisteni vuoksi. En edelleenkään tahdo huolestuttaa tai pettää kenenkään odotuksia. Elämästä on vaikeaa tehdä mielekästä.

"Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu?"

Tapasin ystäväni, jonka kanssa olimme ennen hyvin läheisiä. Kasvoimme erillemme, mutta pidämme edelleen yhteyttä ja tapaamme silloin tällöin. Viimeksi näimme viikko sitten, ja hän aloitti noilla sanoilla.

    En yhtään tiennyt, mitä vastata. Kyllä, hän on ollut minulle tärkeä, mutta en voi kertoa, mitä minulle juuri nyt kuuluu. En ensinnäkään osaisi selittää sitä. "Aamuisin väsyttää niin paljon, että haluaisin vain itkeä ja kuolla" on aika karu avauslause, joka on muille paljon vahvempi ilmaus. Itsehän olen tottunut oloon, mutta en usko ystäväni ymmärtävän. Tajuan kyllä silti, kuinka pahalta se kuulostaa.

     Toiseksi, en halunnut sanoa, että ei mene hyvin. Se olisi tuntunut luovuttamiselta. En itse koe minkään olevan niin pahasti vinossa, että siitä pitäisi ihan kertoa muille.

     Kolmanneksi, en halunnut huolestuttaa häntä. On hänellä muutakin hoidettavaa, enkä minä oikeasti tarvitse hyysäystä. Se vain ahdistaisi. Jos olisin kertonut, olisi hän ahdistunut vointini vuoksi, ja minä sen takia, että hän ahdistuu ja kenties alkaa soitella minulle "mitä sulle kuuluu"-puheluita.

     Neljäs syy on se, ettei tuohon kysymykseen oikeasti vastata rehellisesti. Kukaan ei oikeasti kerro, mitä kuuluu: vitutus, masennus, ahdistus, stressi, yltiömäinen onnellisuus, maanisuus ja kaikki muutkin vahvat tunteet eivät kuulu tervehtimiseen. Ihmissuhteesta riippuen tämän rituaalin jälkeen voi avautua, mutta ei koskaan sen aikana.

Ja mitä itse vastasin?

"Eipä tässä sen kummempia."

Sain tänään tietää, että tutullani on masennus

Hän kertoi sairastaneensa diagnosoitua masennusta 13-vuotiaasta. Tämä yllätti minut, sillä kyseinen henkilö on iloinen ja sosiaalinen. Ei yhtään masentuneen oloinen: hän tekee tehtävät ajallaan, hänellä on ystäviä ja unelmia, eikä hän koskaan valita väsymyksestä.

Ehkä minäkin olen sellainen muiden silmissä. Hassua. Ehkä jonkun mielestä haparoimiseni ja sosiaalisista tilanteista vetäytymiseni näyttää joltain muultakin kuin heikkoudelta. Kenties ei, mutta se on mahdollista. Ehkä jonkun mielestä en olekaan säälittävä, surkea ja avuton, vaan ihana.

Olisi jännittävää nähdä asiat muiden näkökulmasta: millainen minä olisin?

Toisaalta ahdistuin tuttuni kertomuksesta. Hän pärjää silti niin hyvin. Vaikka kaikki olisikin vituillaan hänen mielessään, on hän silti selvinnyt. Juuri nyt minusta tuntuu, etten selviä. Olen suoraan sanottuna kateellinen: minäkin tahtoisin olla noin vahva ongelmistani huolimatta. Haluan syyttää vaikeuksistani masennusta, mutta jos hänelläkin on, ei tekosyitä ole.

Edelleen haluan tekosyitä. En halua olla täydellinen, mutta jos teen jotain väärin, haluan tekosyyn sille. "Nukuin huonosti" on aika hyvä. "En nukkunut lainkaan" on vielä parempi. "Olen masentunut" olisi myös hyvä, mutta jos tuttunikin pärjää, en minä voi käyttää sitä syynä.

Raportti #3

Olen aina ollut jouluihmisiä. Pari vuotta sitten kuitenkin tapahtui ikäviä asioita heti joulun jälkeen, joten ei liene sattumaa, että kaksi viime joulua olen ollut todella maassa. Päivät ovat kuluneet etupäässä sohvalla maaten ja tekemättömistä töistä ahdistuen. Joka ikinen päivä herätessäni mielessäni on ollut yksi asia: en jaksa, kunpa voisin vain kuolla. Minä haluan aivan oikeasti kuolla. Mutta en voi, koska rakastan ja olen rakastettu.

Kävin viikonloppumatkalla ystäväni kanssa. Siellä oli mukavaa. Olin oikeasti iloinen, eikä nauruni ollut teeskenneltyä. Nyt olen taas kotona, ja haluan kuolla. Enkä voi.

Olen myös lukenut Kay Redfield Jamisonin kirjaa An Unquiet Mind, joka kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Muistelen omia epäilyksiäni muutaman kuukauden takaisen paremman kauteni aikoihin päätäni pudistellen. Nyt en todellakaan usko olevani bipolaarinen. Noloa. Itsensä diagnosoiminen tuottaa näköjään hävettäviä lopputuloksia.

En jaksa kirjoittaa enempää, en jaksa nyt yhtään mitään.