Kaivuduin syvemmälle ahdistukseeni

Päädyin siihen, että olen pettynyt. Pettynyt itseeni, muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Minä olen aina pelannut sääntöjen mukaan. Olen aina noudattanut lakia ja yleisiä normeja. Olen hankkinut kaiken, mitä onnellisuuteen vaaditaan: minulla on hyvä ja rakastava perhe, ihania ystäviä, keinoja ilmaista itseäni, menestystä, loistava tulevaisuus ja riittävästi ruokaa, suojaa ja rakkautta. Minä en ole koskaan ollut nälkäinen tai janoissani. En koskaan. Joskus olen ehkä kaivannut ruokaa vähän tavallista enemmän, mutta ei sekään ollut nälkää. Vain pientä kiinnostusta.

Koko elämäni ajan minulle on hoettu, että jos opiskelen, rakastan, teen töitä ja täytän maalliset tarpeeni, minusta tulee onnellinen. Nyt olen viimein tajunnut, ettei näin ole. Olen aivan helvetin pettynyt. Ja samalla innoissani.

Voihan ajatusmaailmani olla vain jonkin psyykkisen sairauden oire, kenties se voidaan parantaa. En kuitenkaan toivo sitä. Juuri nyt näen selvästi, kuinka absurdeja ihmisten haaveet ovat. Näen maailman eri perspektiivistä kuin muut, ja se tuntuu jännittävältä. Viimein olen sisäistänyt lauseen "millään ei ole loppujen lopuksi mitään väliä", mikä on oikeastaan hyvin rauhoittavaa.

Nyt ainoa asia, joka enää ahdistaa, on murtautua vanhoista tottumuksista, jotka eivät hyödytä minua mitenkään. Se tuntuu vaikealta, mutta ei itseni, vaan läheisteni vuoksi. En edelleenkään tahdo huolestuttaa tai pettää kenenkään odotuksia. Elämästä on vaikeaa tehdä mielekästä.

"Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu?"

Tapasin ystäväni, jonka kanssa olimme ennen hyvin läheisiä. Kasvoimme erillemme, mutta pidämme edelleen yhteyttä ja tapaamme silloin tällöin. Viimeksi näimme viikko sitten, ja hän aloitti noilla sanoilla.

    En yhtään tiennyt, mitä vastata. Kyllä, hän on ollut minulle tärkeä, mutta en voi kertoa, mitä minulle juuri nyt kuuluu. En ensinnäkään osaisi selittää sitä. "Aamuisin väsyttää niin paljon, että haluaisin vain itkeä ja kuolla" on aika karu avauslause, joka on muille paljon vahvempi ilmaus. Itsehän olen tottunut oloon, mutta en usko ystäväni ymmärtävän. Tajuan kyllä silti, kuinka pahalta se kuulostaa.

     Toiseksi, en halunnut sanoa, että ei mene hyvin. Se olisi tuntunut luovuttamiselta. En itse koe minkään olevan niin pahasti vinossa, että siitä pitäisi ihan kertoa muille.

     Kolmanneksi, en halunnut huolestuttaa häntä. On hänellä muutakin hoidettavaa, enkä minä oikeasti tarvitse hyysäystä. Se vain ahdistaisi. Jos olisin kertonut, olisi hän ahdistunut vointini vuoksi, ja minä sen takia, että hän ahdistuu ja kenties alkaa soitella minulle "mitä sulle kuuluu"-puheluita.

     Neljäs syy on se, ettei tuohon kysymykseen oikeasti vastata rehellisesti. Kukaan ei oikeasti kerro, mitä kuuluu: vitutus, masennus, ahdistus, stressi, yltiömäinen onnellisuus, maanisuus ja kaikki muutkin vahvat tunteet eivät kuulu tervehtimiseen. Ihmissuhteesta riippuen tämän rituaalin jälkeen voi avautua, mutta ei koskaan sen aikana.

Ja mitä itse vastasin?

"Eipä tässä sen kummempia."

Sain tänään tietää, että tutullani on masennus

Hän kertoi sairastaneensa diagnosoitua masennusta 13-vuotiaasta. Tämä yllätti minut, sillä kyseinen henkilö on iloinen ja sosiaalinen. Ei yhtään masentuneen oloinen: hän tekee tehtävät ajallaan, hänellä on ystäviä ja unelmia, eikä hän koskaan valita väsymyksestä.

Ehkä minäkin olen sellainen muiden silmissä. Hassua. Ehkä jonkun mielestä haparoimiseni ja sosiaalisista tilanteista vetäytymiseni näyttää joltain muultakin kuin heikkoudelta. Kenties ei, mutta se on mahdollista. Ehkä jonkun mielestä en olekaan säälittävä, surkea ja avuton, vaan ihana.

Olisi jännittävää nähdä asiat muiden näkökulmasta: millainen minä olisin?

Toisaalta ahdistuin tuttuni kertomuksesta. Hän pärjää silti niin hyvin. Vaikka kaikki olisikin vituillaan hänen mielessään, on hän silti selvinnyt. Juuri nyt minusta tuntuu, etten selviä. Olen suoraan sanottuna kateellinen: minäkin tahtoisin olla noin vahva ongelmistani huolimatta. Haluan syyttää vaikeuksistani masennusta, mutta jos hänelläkin on, ei tekosyitä ole.

Edelleen haluan tekosyitä. En halua olla täydellinen, mutta jos teen jotain väärin, haluan tekosyyn sille. "Nukuin huonosti" on aika hyvä. "En nukkunut lainkaan" on vielä parempi. "Olen masentunut" olisi myös hyvä, mutta jos tuttunikin pärjää, en minä voi käyttää sitä syynä.

Raportti #3

Olen aina ollut jouluihmisiä. Pari vuotta sitten kuitenkin tapahtui ikäviä asioita heti joulun jälkeen, joten ei liene sattumaa, että kaksi viime joulua olen ollut todella maassa. Päivät ovat kuluneet etupäässä sohvalla maaten ja tekemättömistä töistä ahdistuen. Joka ikinen päivä herätessäni mielessäni on ollut yksi asia: en jaksa, kunpa voisin vain kuolla. Minä haluan aivan oikeasti kuolla. Mutta en voi, koska rakastan ja olen rakastettu.

Kävin viikonloppumatkalla ystäväni kanssa. Siellä oli mukavaa. Olin oikeasti iloinen, eikä nauruni ollut teeskenneltyä. Nyt olen taas kotona, ja haluan kuolla. Enkä voi.

Olen myös lukenut Kay Redfield Jamisonin kirjaa An Unquiet Mind, joka kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Muistelen omia epäilyksiäni muutaman kuukauden takaisen paremman kauteni aikoihin päätäni pudistellen. Nyt en todellakaan usko olevani bipolaarinen. Noloa. Itsensä diagnosoiminen tuottaa näköjään hävettäviä lopputuloksia.

En jaksa kirjoittaa enempää, en jaksa nyt yhtään mitään.