Niin, melkein unohdin

Juttuhan on siis se, että kävin viime vuonna henkilökohtaisella pohjallani. Se oli kamalaa aikaa: papereihin merkittiin määrittelemätön mielialahäiriö (masennus/kaksisuuntainen, epäselvässä tilanteessa ei uskallettu laittaa kumpaakaan) ja kaikki meni aivan päin persettä.

Sitten kävi jotain tosi mystistä, ja nousin kohti valoa. On epäselvää, mitä tapahtui. Se ei ollut kukaan ulkopuolinen ihminen: mitä muistan siitä ajasta, on se, että ihmiset eivät tajunneet yhtään, miltä musta tuntui. Sitä paitsi ihmisten kanssa oleminen oli äärimmäisen kuluttavaa. Se ei ollut mikään yksittäinen tapahtuma, joka olisi saanut mut tajuamaan jotain suurta.

Ja nyt seuraa tärkein, koska vielä tänäkin päiväni on se saakelin "ota ittees niskasta kiinni"-mentaliteetti mt-potilaita kohtaan:

Se en todellakaan ollut minä itse.

Koska siis, jos ihminen ei pysty käymään kahteen kuukauteen suihkussa seisoaltaan, vaan siellä kopin pohjalla pitää istua, koska kättä ei pysty pitämään ylhäällä samalla kun seisoo, ei todellakaan ole siinä kunnossa, että itseään voisi ottaa niskasta kiinni.

Pahin olo vain katosi, sillä lailla pikkuhiljaa feidasi pois. Enkä totta puhuen usko, että kyseessä oli mielialahäiriö. Luultavasti siinä vain avautui monen vuoden paskat fiilikset kerralla, ja sakeutuman liuettua elämän flow alkoi taas virrata. Mutta se oli silti paskaa, ja olen aina vihainen nähdessäni niitä "niskasta kiinni"-juttuja, koska en oikeasti olisi pystynyt siihen. Ja joku, jolla on ihan aikuisten oikeasti vakavia mt-ongelmia, ei myöskään voi tehdä sitä.

Ei se toimi niin. Saatana.

Kuinkas sitten kävikään?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole edes käynyt kurkkaamassa tätä blogia, enkä myöskään niitä blogeja, joita luin aiemmin. Jopa päiväkirja on pölyttynyt hyllyssä, luovuin sen kuljettamisesta mukanani jo aikaa sitten. Syynä on se, että mulla on päällä hyvä vaihe, ja silloin pitää saada juttuja aikaan. Silloin ei ole aikaa repiä auki vanhoja haavoja, eikä saada minkäänlaista muistutusta siitä, että joskus on mennyt huonomminkin. Kun menee hyvin, pitää painaa sata lasissa, koska voi olla, että joskus toiste ei jaksa. Kun jaksaa tehdä, ei voi analysoida, ei kirjoittaa.

Kun tiedostaa tämän, on helppo huomata, että mun tekstit on etupäässä negatiivisia. Ne voivat kertoa iloisista aiheista ja kivoista jutuista, mutta yleensä taustalla on jonkinlainen ahdistus, joka pitää purkaa. Yleensä niistä välittyy tietynlainen halveksunta muita kohtaan, mikä mitä luultavimmin olla defenssi. Ilmiön huomaa todella selvästi, kun selaa vanhoja päiväkirjojani: siellä on vaikka ja mitä "elämä on niin ihanaa", "musta tuntuu taas viimein, että oon löytänyt sen 'oman juttuni'" ja "ihmiset on vaan uskomattoman loistavia otuksia" -sepausta. Ja sitten siellä on aina jossain "mutta". Mutta jostain syystä ahdistaa. On paha olla. Stressaa. Väsyttää.

Mulla on hirveä halu selittää asiat hyviksi. Haluan oikein todella, todella kovasti olla onnellinen koko ajan. Muutaman kerran olen kokenut sellaisen manianomaisen euforian, ja kai siihen jäi sitten kerrasta koukkuun. Ei se elämää hallitseva riippuvuus ole, mutta kyllä mä sitä haen niin ihmissuhteista kuin kiinnostuksenkohteistakin. Olen sitä tyyppiä, joka uuden jutun löydettyään hukuttautuu siihen syvälle, koska hetken aikaa voi kuvitella, että se antaa elämälle jonkin isomman tarkoituksen. Hetken aikaa se tuntuu Totuudelta isolla teellä. Todella tuntuu todella totuudelta. "Todella" on yksi niistä sanoista, jotka toistuvat aika usein päiväkirjassani.

Ja sitten kun jokin todella tuntuu joltain, niin siihen pitää upota analysoimatta. Jos pohtii liikaa, voi asian taianomaisuus kulua pois. Ja kun näkee ihmisen tai asian huonot puolet:

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa

Täytyy vaihtaa

- Paula Vesala

Mikä taasen on ihan paskaa ja jotain, jota tulen käsittelemään terapiassa ihan perkeleesti.

Lopuksi vielä lista siitä, mitä jännää elämässäni tapahtuu:

1) osaan nykyään puhua ihmisille, myös vieraille

2) olen alkanut vähitellen puhua myös terapiassa, jopa niistä noloista ja tyhmistä asioista

3) ostin vibran

4) aloin juosta (yritän nyt olla vähemmän maaninen tän kanssa)

5) olen siirtymävaiheessa vegaaniuteen

6) myönsin itselleni, että kaipaan ihmisten seuraa ihan sikana - ja että pelkään torjuntaa ja hylkäämistä myöskin ihan sikana

Osittain tuntuu siltä, että nämä isommat ulkoiset muutokset - liikunnan lisääminen ja vegaanius - ovat tietynlaista eskapismia. Torjutuksi tulemisen lisäksi pelkään nimittäin onnettomana olemista. Ja jos sisäistä onnellisuutta ei ole mahdollista saavuttaa nopeasti ja kivuttomasti, niin ainakin olen ulkoisesti onnellisen näköinen. Ei se tietty ole tarpeeksi, mutta koen sen ehkä avittavan mua pyrkimyksissäni? Liian aikaista sanoa yhtään mitään, mutta kattoos ny ja antaa ajan näyttää.

"Suomessa ei voi rikastua työtä tekemällä"

Minun ei pitäisi katsoa politiikkaan liittyviä juttuja, tulen niistä vain perkeleen vihaiseksi. Nytkin tämä Ykköseltä tuleva ohjelma tulopolitiikasta pyörii tuolla taustalla, kun vaahtoan asiasta nettiin katsottuani siitä ehkä puolet.

En voi keskustella rahapolitiikasta erimielisten henkilöiden kanssa, vähän häpeällistä kyllä. En jaksa kuunnella eriäviä mielipiteitä tästä. Eli jos olet sitä mieltä, että tuloerot ovat ehdottoman tarpeellisia ja verotus on hanurista, niin voit olla lukematta. En ole talouden asiantuntija, olen humanisti, ja minulle tuloeroja ja vapaata markkinataloutta puolustavat ovat alieneita, joita olisi ihan kiinnostavaa tutkia tieteen keinoin. Vähän tökkiä jollain piikillä ja katsoa, tuntevatko ne yhtään mitään.

Mutta siis, otsikon väitteeseen minulla on aika selkeä mielipide. Mitä väliä? Ei ehkä voi (tosin epäilen, en näe mitään syytä, miksei voisi), mutta miksi, oi miksi, kukaan tahtoisi "rikastua"? Mitä se edes tarkoittaa? Sitä, että kun käy kaupassa, ei tarvitse etsiä punalappuisia halpistuotteita? Eikö se ole juuri se, mitä seuraisi, jos perustulo astuu voimaan? Eikö se ole vähän se juttu, mitä Neukuissa yritettiin saavuttaa?

Ja jos rikkaudella tarkoitetaan sitä, että voi ostaa uuden auton vuoden välein ja kännykän puolen vuoden, niin en ymmärrä. Kuulostaa ihan mukavalta. Mutta en ole ikinä saanut ostoksilla käynnistä samanlaisia kiksejä kuin kirjoittamisesta tai fysiikasta. Uusi auto ei tuoksu yhtään niin kivalta kuin toisen ihmisen hiukset halatessa tai pyörälenkki keväällä.

"Kelaa, kun raadat niska limassa kovan paineen alla, eikä siitä jää mitään käteen."

Kelaa, jos olisi ihana työ, jota tekisi sillä lailla sopivasti. Sillä lailla, että töihin on kivaa mennä. Että tekee parasta mahdollista työtä, jonka myös itse kokee merkittäväksi.

Oikeastaan koko tekstin voi tiivistää vähemmän korrektisti lauseeseen: jos hartain toiveesi on saada helvetisti rahaa, niin suosittelen hankkimaan elämän ja keksimään itsellesi intohimon tai jotain.

Kannan korteni kekoon tässä kauneusihanteiden alas tallomisessa

Viime aikoina olen huomannut miettineeni ulkonäköäni vähän turhan paljon. Se ottaa päähän, koska onhan niitä tärkeämpiäkin juttuja. En ole koskaan pitänyt ulkonäköä erityisen tärkeänä piirteenä ystävissä tai potentiaalisissa romanttisissa kumppaneissa. Mutta sitten menin pari kuukautta sitten ihastumaan (en suosittele kenellekään - se vie aikaa ja huomiota ja saa kuuntelemaan huonoa musiikkia). Aivoni toimivat tässä nyt vähän hassusti, koska ihastukseni ei ole yhtään minun tyyppiäni, ja hän sattuu vielä olemaan sellainen, jolle ulkonäkö merkitsee jonkin verran enemmän kuin itselleni.

Päätin siis toimia fiksusti ja minulle ominaisella tavalla: laihduttaa vatsamakkarat pois. Koska ihastuminen ja fantasiointi ei toki vienyt jo valmiiksi liikaa aikaa. Koska ne pienet merkit, joista saan toivoa, että toinen olisi edes hiukkasen (semmoisen fotonin verran kenties) kiinnostunut, eivät varmaankaan johdu siitä, että olen ollut viime aikoina aika sujut itseni kanssa, puhunut rehellisesti ja nauranut paljon. Ei mitään merkkejä tosin varmaan ole olemassa, minähän olen ällöttävän pehmeä. Hyi saatana, tällainen normaalipainon ylärajoilla heittelevä ketään kiinnosta.

Hävettää, miten typerä olen aina välillä.

Tai no, aina välillä. Todella usein. Se alkoi varmaan silloin, kun olin kymmenen ja koin ensimmäisen kriisin, kun painoni nousi luokkaan "yli 40 kiloa". Lankutin aika paljon iltaisin sängyssä. Kuvittelin, miten parikymppisenä olisin hoikka, keskipitkä, kaunis, isorintainen ja ruskeakiharainen.

Jossain välissä hankin hetkeksi elämän, enkä jaksanut välittää. Kai kävin välillä lenkillä, mutta lähinnä luin kirjoja. Elämä oli aika laiffia silloin.

Sitten lopetin välittämästä eri tavalla, sillä lailla angstisesti. Söin suklaata ja lakkasin kuntoilemasta kokonaan, koska en jaksanut tehdä muutakaan. Suklaa toi hyvän olon hetkeksi, kun mikään muu ei sitä tehnyt. Hädin tuskin jaksoin käydä kaupassa sitä hakemassa, mutta ne kai ne ponnistukset kannattivat, koska pikkuhiljaa selvisin siitäkin. Suklaa siis pelasti.

Sen jälkeen tajusin lihoneeni aika helkkaristi. Ääripäästä toiseen, aloin laihduttaa. Tai en laihduttaa, kai kutsuin sitä terveellisten elämäntapojen omaksumiseksi. Mutta voi jumalauta, kyllähän se oli laihduttamista. En syönyt yhtä eväsomenaa koko päivän kestävällä kalareissulla, koska 50 kilokaloria. Katselin läpi kaikki thinspo ja fitspo -jutut - puoliksi semi-ironisesti, mutta puoliksi tosissani.

Kai laihduin jonkin verran. En kylläkään kovin paljoa, koska silloin kun söin, ahmin aina liikaa. Lisäksi jatkoin (ja jatkan edelleen) tunnesyömistä. Sitten löysin intohimon elämääni. Löysin jutun, josta saan voimaa, joka saa nousemaan sängystä aamulla, joka saa ekstaasiin, joka jaksaa innostaa vaikka kolmelta aamuyöstä, joka saa minut katsomaan maailmaa uudella tavalla ja kyseenalaistamaan asioita, joka saa ihmiset katsomaan kateellisena intohimonsa löytänyttä ihmistä. Ja kappas, en jaksanut välittää ulkonäöstä. Vähän kuin silloin, kun luin kirjoja.

Sitten ihastuin, ja aloin taas mennä itseeni ja yrittää miettiä maailmaa muiden silmillä. Miten muut näkevät minut? Ja se on aika perseestä, koska enhän minä sitä voi tietää. Ei kannattaisi edes yrittää miettiä sillä tavalla, koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Olen käyttänyt elämästäni ties kuinka monta tuntia sen miettimiseen, että olen ruma ja ällöttävä. Aina se on pyörinyt tuolla takaraivossa, kymmenvuotiaasta asti, läpi semihyvän olon ja masennuksen, aina se ulkonäkö on siellä jossain muistuttanut olemassaolostaan. Nyt ottaa päähän, että olisin voinut käyttää senkin ajan johonkin järkevään. Kuten sanottu, hävettää, miten typerä olen ollut.

Lisäksi harmittaa, että nuori tyttö joutuu käymään läpi tällaista. Nuori tyttö, jonka suurimmat avut eivät ole ikinä liittyneet ulkonäköön; tyttö, joka ei itse ole edes ollut järin kiinnostunut ulkonäöstä - omastaan tai muiden. Suurimmat paineet yläasteella tulivat asiasta, johon minulla ei ollut potentiaalia. Olisin niin kovasti tahtonut olla kaunein. En ollut, en läheskään, mutta sen sijaan minulla oli kouluni parhaat arvosanat. Toki siitäkin tuli jonkin verran paineita, mutta ei läheskään niin paljon kuin siitä, ettei vatsani ollut litteä. Nyt olen hämmentynyt, että valtakunnallisessa matikankokeessa hyvin pärjääminen oli silloin niin pieni juttu. Suurin osa luokasta teki sen ihan läpällä, koska se ei merkinnyt mitään; minä olin kouluni paras, mutta se ei merkinnyt mitään. Olin vähän pyöreä, ja se oli ainoa asia, joka silloin merkitsi jotain.

Nykyäänkin, vaikka olenkin enemmän sinut itseni kanssa, eikä ulkonäkö ole enää ainoa merkitsevä asia, tulee hetkiä, jolloin kaikki on ihan paskaa, koska olen ruma. Silloin yritän sanoa itselleni, että helvetti soikoon nainen, sä osaat kvanttimekaniikkaa, älä ole pelle. Sen jälkeen palaan matikan pariin, koska siihen minulla on potentiaalia, ja siinä pärjäämisestä kannattaa huolehtia. Siitä stressaaminen on realistista, ja sen eteen tehdystä työstä saa sekä tuloksia että tyydytystä. Jos olisin tämän tiennyt yläasteella, olisin säästynyt monilta itkuilta.

Toisille ulkonäkö on se juttu, jonka eteen kannattaa tehdä työtä. Kaikille sen ei kuitenkaan tarvitse olla, ja on ihan syvältä, että se stressaa niin monia. Elämästä voi löytää oman juttunsa, josta saa kiksejä, eikä niistä muista tarvitse huolehtia. On absurdia, että 14-vuotiaat itkevät sitä, että reisissä on läskiä eivätkä he välttämättä koskaan saa thigh gapia, mutta eivät sitä, että he eivät välttämättä koskaan ymmärrä analyyttista geometriaa. (Ei sillä, että sitäkään siis kannattaisi itkeä. Ei kannata itkeä lainkaan, koska voi tehdä kivoja juttuja. Jos diggaa matikasta, niin sitten kannattaa tehdä sitä. Ja sitten saa kiksejä siitä. Jos rakastaa lukemista, niin sitten tekee sitä. Elämästä tulee - jos ei nyt maagisesti kivaa ja ihanaa - vähemmän paskaa.)

Luonnontieteellisestä maailmankuvasta

Hesarin sivuilla on testi, minkä uskontokunnan näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä vastaa parhaiten omaasi. Itselläni ei ollut hajuakaan, minkä lahkon testi minulle heittäisi; yllätyksekseni sain ateismin. Olen luokitellut itseni agnostikoksi, koska ateismi on tuntunut vähän ahtaalta eikä kovinkaan hengelliseltä. Nyt aloin kuitenkin miettiä, josko määritelmäni ateistista on ollut väärä.

Ensin muutama lainaus kommenttiosiosta:

"Kuoleeko ihminen kuolemassaan täydellisesti?  

Kyllä

Onko ihmisellä yksilönä elämää kuolemansa jälkeen? 

Ei 

Onko ihmisellä myös henki ja/tai sielu? 

Ei 

Liittyykö kuolemaan jokin henkinen tai hengellinen mysteeri? 

Ei
Onko Raamatun kertomusten mukainen Jeesuksen ylösnousemus totta? 

Ei 

Ovatko taivas ja helvetti olemassa tässä ajassa? 

Ei 

Ovatko taivas ja helvetti olemassa kuoleman jälkeen? 

Ei 

Joutuuko ihminen kuoleman jälkeen tuomiolle elämästään? 

Ei 

Onko ihmisen kuoleman hetki ennalta määrätty? 

En tiedä 

Onko ruumiin ylösnousemus mahdollista? 

Ei 

Onko olemassa aikaa kuoleman ja ylösnousemuksen välissä? 

Ei 

..Uskot Jehovan todistajien kuoleman jälkeiseen elämään. Oho, aika fiksua porukkaa nuo Jehovat."

"Näköjään jos omaa puhtaasti luonnontieteellisen maailmankuvan, jossa ei ole sijaa yliluonnolliselle hömpälle, niin saa vastaukseksi Jehovan todistajien uskomukset kuoleman jälkeisestä elämästä. Ihan hauska tietää."

Haluaisin korjata jälkimmäistä kommenttia sikäli, ettei se oikeastaan kuvaa luonnontieteellistä maailmankuvaa. Luonnontieteellisessä maailmankuvassa on hyvinkin sijaa yliluonnolliselle hömpälle. Itse rakastan fysiikkaa, erityisesti hyvin suuren ja hyvin pienen skaalaan fysiikkaa. Ja jos joku väittää, ettei niissä ole tilaa hömpälle, niin väitän, ettei tämä joku ole koskaan oikeasti tutustunut aiheeseen. Luonnontieteiden historia on oikeastaan kokonaan sitä, että joku keksii hömpästä hypoteesin, ja yhtäkkiä sille alkaakin löytyä todisteita.

Omat vastaukseni jääkööt salaisiksi, mutta sanottakoot, että ne olivat paljon epätarkempia ja suvaitsevaisempia eri selityksille. Sellaisia kuin luonnontieteilijöiden selitykset tuppaavat olemaan.

"Unelmaminä" vs. minä

Olen aina halunnut olla cool. Sillä lailla katu-uskottava - kuin ihanat Lisbeth ja Saga - ruotsalaiseen, taitavaan ja älykkääseen asperger-tyyliin. En ole koskaan ollut. Ne vähänkään aspergeriin vivahtavatkaan piirteet, joita minulla on, ovat se, että innostun asioista voimakkaasti, ja se, että höpötän kaikille kulloisestakin innostuksen kohteestani. En ole erityisen taitava yhdellä saralla, koska kiinnostuksenkohteeni vaihtuvat aina välillä. (Poliisivaihe taisi mennä jo, tilalle tuli fysiikka ja kuntosali vaihtui kahvilaan ja netistä löytyviin tiedonsirpaleisiin.)

En ole sosiaalisesti erityisen taitava, mutten tyylikkäällä tavalla taitamatonkaan. Paljastan itsestäni liian helposti liikaa ollakseni mysteerinen. Ulkonäöllä ei ole suurta väliä, mutta tykkään laittautua ja lakata kynsiä sun muuta. En ole kyynikko tai nihilisti, mutta suurta, läpi elämän kestävää intohimoa en ole vielä kohdannut - kirjallisuus on tosin yksi kandidaatti siihen, ja fysiikka toinen, kummastakaan en tiedä vielä lainkaan. Heitän tyhmiä juttuja, jos tunnen oloni kotoisaksi. Olen huono suodattamaan ja sensuroimaan sanojani välillä, toisinaan en saa kokonaista lausettakaan ulos.

Olen siis aika tavallinen. Voisi jopa sanoa normaali. Se ei ole yhtään cool. Mutta minusta tuntuu, että nyt kun olen hiljalleen alkanut hyväksyä tavallisuuttani, olen ollut rehellisempi kohdatessani muita ihmisiä. Ja minusta tuntuu myös, että minusta pidetään huomattavasti enemmän kuin silloin, kun yritin olla erilainen, kiinnostavampi. Itsekin pidän itsestäni enemmän.

Puhe siitä, että pitäisi miettiä "unelmaminää" ja ponnistella sitä kohti, on välistä täyttä paskaa. Ominaisuuksiaan voi kyllä kehittää, mutta "unelmaminässä" on sellainen ongelma, että se saattaa olla epärealistinen. Olisihan se mukavaa olla tyynen rauhallinen joka tilanteessa. Minulla on kuitenkin taipumus innostua asioista. Haluaisin olla sellainen, joka uppoutuu yhteen asiaan loppuelämäkseen. En ole siihen ehkä kuitenkaan tarpeeksi pitkäjänteinen. Olisi cool viihtyä jatkuvasti yksin, mutta jossain vaiheessa tulen yksinäiseksi ja haluan jutella. Olisi cool harkita jokaista sanaansa tarkkaan ja jättää tilaa pienelle mystisyydelle, mutta siitä seuraa usein kämäinen keskustelu, eikä mielestäni ole reilua toiselle pelata keskusteluissa sillä lailla.

En ole unelmaminäni. Olen ihan kiva ja tavallinen ja loppujen lopuksi - luultavasti - paljon parempi ihminen kuin unelmaminäni.

Kun on huono päivä...

…tuntuu hyvältä idealta jakaa sitä keskustelupalstoille puoliksi tosissaan, puoliksi huonolla sarkasmilla höystettynä.

Eikä se koskaan ole. Nyt ahdistaa vain enemmän.

Miksen opi olemaan toistamatta asioita, jotka aiheuttavat vain pahaa mieltä? Teen aina samat pienet virheet, ja loppujen lopuksi ne kasaantuvat ja romahduttavat. Tänäänkään en tehnyt mitään oikeasti todella typerää, mutta jumalauta kun tiedän, ettei tällainen toiminta auta yhtään.