Sekavahko tilanneraportti

Olen nyt virallisesti hakenut apua. Puhuin mukavalle lääkärille, joka vie asioita nyt eteenpäin. Ja vaikka olenkin tavallaan helpottunut, päällimmäinen tunne on ahdistus. Ei minusta pitäisi huolehtia tuolla tavalla, koska monilla muilla on asiat paljon huonommin, enkä minä ansaitse moista hössötystä. Asiat elämässäni ovat ihan hyvin, taisin liioitella. Enhän minä nyt oikeasti ole tappamassa itseäni, kunhan haaveilen siitä noin kerran päivässä.

Mutta olen minä silti ylpeä itsestäni, ihan hiukan. Enimmäkseen hävettää, pelottaa ja ahdistaa, mutta pikkuinen tyytyväisyyden kipinäkin on olemassa.

Viime päivät mielessäni on kuitenkin pyörinyt, että vaikka saisinkin apua, en tiedä mitä tekisin. Minä olen aina ollut vähän hyvä vähän kaikessa. En ikinä todella hyvä missään. Tai huono missään. En suoranaisesti huutele tätä ympäriinsä, mutta ajattelen, että mielummin olisin ollut huono koulussa ja hyvä vaikka laittamaan hiuksia; sitten olisi ollut selvää, mitä ryhdyn tekemään. Nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tehdä elämälläni. En haluaisi opiskella tai tehdä töitä, en tiedä mitään kiinnostavaa alaa. En oikeastaan halua parisuhdetta. En halua lapsia, koska olisin aivan surkea vanhempi.

Jos saisin tehdä aivan mitä vain, luultavasti lukisin ja kenties kirjoittaisin. Mutta siinäkään en ole tarpeeksi hyvä, enkä tiedä, onko minulla uskallusta kokeilla ja siten kehittyä paremmaksi.

Suorastaan huvittava juttu: minä, joka olen aina ollut hyvä kaikessa, en olekaan hyvä missään.

En tiedä, nauraako vai itkeäkö.