Päädyin siihen, että olen pettynyt. Pettynyt itseeni, muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Minä olen aina pelannut sääntöjen mukaan. Olen aina noudattanut lakia ja yleisiä normeja. Olen hankkinut kaiken, mitä onnellisuuteen vaaditaan: minulla on hyvä ja rakastava perhe, ihania ystäviä, keinoja ilmaista itseäni, menestystä, loistava tulevaisuus ja riittävästi ruokaa, suojaa ja rakkautta. Minä en ole koskaan ollut nälkäinen tai janoissani. En koskaan. Joskus olen ehkä kaivannut ruokaa vähän tavallista enemmän, mutta ei sekään ollut nälkää. Vain pientä kiinnostusta.
Koko elämäni ajan minulle on hoettu, että jos opiskelen, rakastan, teen töitä ja täytän maalliset tarpeeni, minusta tulee onnellinen. Nyt olen viimein tajunnut, ettei näin ole. Olen aivan helvetin pettynyt. Ja samalla innoissani.
Voihan ajatusmaailmani olla vain jonkin psyykkisen sairauden oire, kenties se voidaan parantaa. En kuitenkaan toivo sitä. Juuri nyt näen selvästi, kuinka absurdeja ihmisten haaveet ovat. Näen maailman eri perspektiivistä kuin muut, ja se tuntuu jännittävältä. Viimein olen sisäistänyt lauseen "millään ei ole loppujen lopuksi mitään väliä", mikä on oikeastaan hyvin rauhoittavaa.
Nyt ainoa asia, joka enää ahdistaa, on murtautua vanhoista tottumuksista, jotka eivät hyödytä minua mitenkään. Se tuntuu vaikealta, mutta ei itseni, vaan läheisteni vuoksi. En edelleenkään tahdo huolestuttaa tai pettää kenenkään odotuksia. Elämästä on vaikeaa tehdä mielekästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti