Olen aina halunnut olla cool. Sillä lailla katu-uskottava - kuin ihanat Lisbeth ja Saga - ruotsalaiseen, taitavaan ja älykkääseen asperger-tyyliin. En ole koskaan ollut. Ne vähänkään aspergeriin vivahtavatkaan piirteet, joita minulla on, ovat se, että innostun asioista voimakkaasti, ja se, että höpötän kaikille kulloisestakin innostuksen kohteestani. En ole erityisen taitava yhdellä saralla, koska kiinnostuksenkohteeni vaihtuvat aina välillä. (Poliisivaihe taisi mennä jo, tilalle tuli fysiikka ja kuntosali vaihtui kahvilaan ja netistä löytyviin tiedonsirpaleisiin.)
En ole sosiaalisesti erityisen taitava, mutten tyylikkäällä tavalla taitamatonkaan. Paljastan itsestäni liian helposti liikaa ollakseni mysteerinen. Ulkonäöllä ei ole suurta väliä, mutta tykkään laittautua ja lakata kynsiä sun muuta. En ole kyynikko tai nihilisti, mutta suurta, läpi elämän kestävää intohimoa en ole vielä kohdannut - kirjallisuus on tosin yksi kandidaatti siihen, ja fysiikka toinen, kummastakaan en tiedä vielä lainkaan. Heitän tyhmiä juttuja, jos tunnen oloni kotoisaksi. Olen huono suodattamaan ja sensuroimaan sanojani välillä, toisinaan en saa kokonaista lausettakaan ulos.
Olen siis aika tavallinen. Voisi jopa sanoa normaali. Se ei ole yhtään cool. Mutta minusta tuntuu, että nyt kun olen hiljalleen alkanut hyväksyä tavallisuuttani, olen ollut rehellisempi kohdatessani muita ihmisiä. Ja minusta tuntuu myös, että minusta pidetään huomattavasti enemmän kuin silloin, kun yritin olla erilainen, kiinnostavampi. Itsekin pidän itsestäni enemmän.
Puhe siitä, että pitäisi miettiä "unelmaminää" ja ponnistella sitä kohti, on välistä täyttä paskaa. Ominaisuuksiaan voi kyllä kehittää, mutta "unelmaminässä" on sellainen ongelma, että se saattaa olla epärealistinen. Olisihan se mukavaa olla tyynen rauhallinen joka tilanteessa. Minulla on kuitenkin taipumus innostua asioista. Haluaisin olla sellainen, joka uppoutuu yhteen asiaan loppuelämäkseen. En ole siihen ehkä kuitenkaan tarpeeksi pitkäjänteinen. Olisi cool viihtyä jatkuvasti yksin, mutta jossain vaiheessa tulen yksinäiseksi ja haluan jutella. Olisi cool harkita jokaista sanaansa tarkkaan ja jättää tilaa pienelle mystisyydelle, mutta siitä seuraa usein kämäinen keskustelu, eikä mielestäni ole reilua toiselle pelata keskusteluissa sillä lailla.
En ole unelmaminäni. Olen ihan kiva ja tavallinen ja loppujen lopuksi - luultavasti - paljon parempi ihminen kuin unelmaminäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti