Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa äitisuhteestani. Se on aika vaikea. Tai ei vaikea, ei sillä tavalla. En tiedä ihan tarkkaan, mitä kirjoittaa. Monimutkainen? Varmaan itse kunkin suhde omaan äitiinsä on vaikea määritellä, mutta yritän kuitenkin.
Tiedän äitini rakastavan minua. Olen siitä kiitollinen, ja on aika varmaa, että osittain sen takia en ole nyt kuollut. Siinä vaiheessa, kun olin henkisesti rikki, ei äitini rakkaudella tosin ollut juuri paskankaan väliä. Mutta ellei hän olisi rakastanut, olisin varmasti ollut vielä enemmän säpäleinä.
Äiti oli minulle se ensimmäinen vanhempi, joka näytti heikkoutensa. Olin silloin 12-vuotias, ja muistan noista ajoista sen, että makasimme yhdessä sängyllä, minä lohdutin itkevää äitiäni. Hän oli ihastunut ulkomailla, eikä voinut saada kaikkea - sitä miestä, isääni, lapsiaan, työpaikkaansa. Muistan nimenomaan sanoneeni, ettei kaikkea voi saada. Äitini vastasi itkien, miksei. Kerran huusin hänelle, miksen saa olla lapsi. Miksi minun täytyi lohduttaa häntä? Olin minäkin surullinen. Äitini nauroi ja sanoi, että olenhan lapsi, kun noin kerran huudan.
En ymmärrä, ja olen edelleen katkera.
En ole koskaan ymmärtänyt äitiäni. Äiti on aina ollut sosiaalisempi ja puheliaampi kuin minä, ja minua on aina ärsyttänyt höpistä turhasta. Ala-asteella aloin itkeä, kun äiti tenttasi siitä, miten päivä meni, mitä oli ruoaksi, kenen kanssa ja mitä leikin… En tajunnut, miksi se pitäisi jakaa vanhemman (tai ylipäätänsä kenenkään, ketä kiinnostaa?) kanssa. Eikä tämä ole parantunut yhtään vuosien aikana: äidin ääni ja olemus ärsyttää, tapahtui kohtaaminen sitten puhelimessa tai kasvokkain.
Äiti on myös sanonut monia satuttavia asioita. Hänen kanssaan tuntuu siltä, ettei koskaan riitä, että aina voi parantaa ainakin pikkuisen.
Äiti puhuu liikaa. Se ahdistaa. Äiti myös kyselee, mikä ahdistaa vielä enemmän. Silloin minä sulkeudun. Jos sulkeudun, äiti alkaa huutaa saadakseen minut vastaamaan. Arvaahan sen, miten tuo toimii. Toimintamalli tulee kuulemma äidin rankasta lapsuudesta. On se silti minusta epäreilua, että minäkin saan osani siitä.
Ja silti rakastan äitiäni. En kestä olla pitkään samassa tilassa hänen kanssaan, mutta silti. Ja äiti rakastaa minua, sen olen kuullut monen monta monituista kertaa. Hän kertoo aina, kuinka ihana ja taitava olen ja kuinka ylpeäksi minä hänet teen. On meillä välillä hauskaakin yhdessä. Yleensä sitä varten täytyy lähteä kyllä Ruotsiin tai jonnekin.
Tavallaan on harmi, että olemme äitini kanssa eri aallonpituuksilla. Keskustelu ja oleminen hänen seurassaan on vaikeaa ja kuluttavaa. Toisaalta taas, kun on rakastava vanhempi, josta ei niin hirveästi pidä, on itsenäistyminen paljon helpompaa. Ja hauskempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti