Ystävistäni, etenkin siitä yhdestä

Eilen tajusin, kuinka ihania ystäviä minulla on. Niitä on aika vähän, kenties neljä, mutta ne riittävät.

Henkilön yksi kanssa voin muistella lapsuutta ja päivitellä, kuinka vaikeaa kilteillä tytöillä on. Hänen kanssaan käyn satunnaisesti kahvilla, vietimme lapsuuden yhdessä.

Henkilön kaksi kanssa voin jutella hölmöistä ja iloisista asioista, tykkäämme myös samanlaisista miehistä ja sarjoista. Vietimme yläasteen bussimatkat vierekkäin.

Henkilön kolme kanssa voin jutella melkein kaikesta, vain vähän ikävämmät jutut saatan jättää kertomatta. Luottohenkilöni, jos haluan kertoa, miten päiväni on mennyt.

Henkilön neljä kanssa voin puhua kaikesta. Tämän henkilön puoleen käännyn suuremmissa kriiseissä, saatamme myös vetää herneen nenään kolmelta yöllä, koska jossain kaukaisessa maassa poljetaan naisten oikeuksia. Tätä henkilöä näen kuitenkin hyvin harvoin. Lisäksi on aina pieni varaus, että entäs jos hän ei ajattelekaan tästä samoin kuin minä, hylkääkö hän minut kokonaan? En ole varma, olenko aivan rehellinen puhuessani hänen kanssaan.


Henkilön neljä tapasin viimeksi eilen. Olimme kirjamessuilla, ja kuljimme musiikkilavan ohitse, jossa soitti Sonata Arctica. Ystäväni on suuri metallimusiikin fani, ja itsekin olen joskus kyseistä bändiä kuunnellut, joten istuimme lattialle kuuntelemaan.

Ja siinä istuessame ja hymyillessämme välillä toisillemme tajusin, miten uskomattoman tärkeä tuo ihminen minulle on. Emme asu samassa kaupungissa, näemme kasvokkain ehkä muutaman kerran vuodessa, mutta hän tietää ehkä kaikista parhaiten, miltä minusta tuntuu. En voi sanoa, että hän tuntisi minut täysin - olemme tunteneet nelisen vuotta, ja vasta viime viikolla hän sai selville vanhempieni ammatit. Mutta koen hänen ymmärtävän minua. Asiaan voi vaikuttaa, että kommunikoimme tekstiviestitse, ja minulle se on helpompaa kuin kasvokkain avautuminen, mutta eipä siinä mitään, hän on samanlainen.

Ja hän on ihana, niin ihana. Liian ihana, että sen voisi pukea sanoiksi. Enkä sitä osaa hänellekään sanoa muuten kuin kolmelta aamuyöllä hänen vakuuttaessaan, että olen suloinen ja voin hyvin ottaa vielä palan suklaata, että olen hauska ja mukava ja minulle on helppoa puhua.

Ehkä tämä suhde ei ole sellainen, jota yleisesti voisi kutsua läheiseksi ihmissuhteeksi. Minulle se on kuitenkin sitä - hiiteen ne, jotka sanovat, että ystävysten pitäisi tavata usein kasvotusten! Hiiteen ne, jotka sanovat, että suhteiden pitää olla neljää vuotta vanhempia! Minulle tämä on tärkeä ihmissuhde, olkoon se kuinka säälittävää hyvänsä.