Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

...kun äiti kommentoi elämääni. Vaikka olikin suurimmaksi osaksi asiallinen, ja kaiken kukkuraksi oikeassakin. Kyseessä oli (jälleen kerran) ongelmani sosiaalisissa tilanteissa. En nyt aio ihan kaikkea vuodattaa tähän, mutta hänen mielestään olen epäkohtelias. Siinä hän on oikeassa. Minä olen epäkohtelias, ja tiedän sen. En halua olla - yritän usein lopettaa sen.

     Äitini kommentoi taipumustani ja sanoi, että häpeää minua. Sitten hän antoi muutaman vinkin (=käskyn), joita voin (=minun täytyy) noudattaa nähdessäni ihmisiä. Suurimmaksi osaksi hän oli asiallinen, kuten sanoin. Neuvot olivat hyviä, ja ongelmani on ihan todellinen, äidin tulee puuttua sellaisiin. Hän teki aivan oikein.

     Mutta eikö sen olisi voinut sanoa mukavammin kuin "häpeän sinua"? "Häpeän käytöstäsi" tai "häpeän tätä piirrettä sinussa" olisivat olleet siedettävää. Mutta että äitini häpeää minua. Minä olen jotain hävettävää ja häpeällistä. Minun tulisi myös hävetä itseäni. Minä olen syyllinen hänen häpeäänsä.

Se oli aikamoinen isku, vaikka tiedänkin, ettei hän tarkoittanut sitä niin. Tiedän äitini olevan minusta ylpeä. (Voisihan senkin tietysti joskus sanoa, mutta kuitenkin.)

     Häiritsee, kuinka oma äitini häpeää niinkin isoa osaa minua. Silloin tällöin tuntuu, että pitäisi olla jokseenkin täydellinen. Vaikkei se ole totta. Äitini rakastaa minua juuri tällaisena. Hänen neuvonsa ovat omaksi parhaakseni, jotta olisin onnellinen.

Miksi minusta sitten tuntuu niin paskalta?

Tähän kaikkeen oman lisänsä tuo syyllisyys siitä, että otan rakentavan kritiikin näin huonosti vastaan. Miksi tällaiset pienet kommentit ovat minulle niin kuolemanvakava asia, silloinkin, kun tarkoitus on vain hyvä? Itkettää.

Että tämmöisiä tunteita tänään.

.