Kiusallinen hiljaisuus perunoiden kera

Olin tänään päivällisellä erään vanhemman sukulaiseni kanssa. Pidän hänestä kyllä, mutten ymmärrä, miksi hän tahtoo viedä minua syömään. Ei meillä niin hulvatonta ole.

Tällainen sopii minulle paremmin.

     Ensinnäkin, en koe oloani kotoisaksi arvokkaassa ympäristössä. Kiroilin tänään mielessäni, kun yritin saada kalaa pysymään haarukan nurjalla puolella sen aikaa, että saisin sen syötyä. (En ole koskaan ymmärtänyt, miksi se haarukka pitää kääntää, sillähän on vaikea syödä väärinpäin.) Ahdistaa, kun en tiedä, milloin tarjoilijalle kuuluu sanoa kiitos. Suustani kuului illan aikana varmaan parisenkymmentä kertaa tuo lyhyt sana epäselvästi mumistuna. Vääntelen käsiäni ja hiplaan sormuksiani, ja tänään pudotin yhden pöydän alle.
     Toiseksi, olen kamalaa pöytäseuraa. Oikeasti. Yleensä keskityn ruokaan ohittaen kanssasyöjän jutteluyritykset täysin. Enkä ole parhaimmillani puolituttujen seurassa muutenkaan, en ikinä tiedä, mitä kysyä, mistä puhua ja miten käyttäytyä luontevasti. Eli jos kanssani ei tahdo mussuttaa ruokaansa hiljaisuuden vallitessa, pitää ottaa ensimmäinen ja toinenkin askel. Oikeastaan kaikki askeleet. Käytännössä tämän toisen täytyy siis keksiä mahdollisimman paljon kysymyksiä, joihin minä sitten vastaan lyhyesti, tai sitten alkaa vain höpistä omista asioistaan.
     

Itse asiassa rakastan sitä, kun joku höpöttää omista jutuistaan ja itse voin vain kuunnella. En vain osaa kysyä oikeita kysymyksiä, eli vaikutan varmaan äärimmäisen vittumaiselta ämmältä, joka olisi mielummin missä tahansa muualla.
     Menetän myös huumorintajuni, kun en ole rento.

Kaiken kaikkiaan ihmettelen, miksi hän tahtoi viedä minut taas ravintolaan. En tiedä, onko siitä oikeasti iloa kummallekaan.

Mutta ruoka oli hyvää.