Tänään oli hyvä päivä

Tänään olin viimeistä päivää tänä kesänä töissä. Nyt pääsen viettämään vähän lomaa ennen koulujen alkua. Aion olla tekemättä yhtään mitään. Ennen kesää ajattelin kaikkea, mitä tekisin kesällä: uisin, lukisin ainakin tuhat kirjaa, sisustaisin pienen huoneeni uudelleen, aloittaisin taas lenkkeilyn, lukisin vähän lisää ja kirjoittaisin enemmän. 
En ole tehnyt näistä mitään koko kesänä. Olen ollut kesätöissä ja stressannut noita asioita. Nyt päätin viimein luovuttaa ja olla vaikka kymmenen tuntia päivässä konella tekemättä yhtikäs mitään. Onpas helpottunut olo jotenkin.



Mutta niin, tästähän päivästä minun piti kirjoittaa. Olin tosiaan viimeistä päivää töissä, ja meidän työpaikassamme on tapana tehdä työntekijän viimeisenä päivänä tälle jokin ihana pää- tai jälkiruoka-annos. Kävellessäni aamulla töihin ajattelin sanoa huomenet ja tuoda jotenkin ilmi, että tämä on nyt tosiaan minun viimeinen päiväni tänä kesänä. Enpä sitten kuitenkaan tehnyt näin. Heti aamusta oli kiire, eikä missään välissä tuntunut olevan aikaa jutella.

Olin ärtynyt itseeni. Työaikaa oli jäljellä vielä pari tuntia, mutten vieläkään ollut saanut sanottua mitään. Sitten eräs työntekijä kysyi minulta, että enkös olekin täällä enää tämän päivän. Sain vastattua joo. Sen jälkeen minulta tentattiin vielä, mitä ruokaa tahtoisin (otin siikaa, oli herkullista), ja sanottiin, että kylmiössä on kakkua. Sain myös tippini etukäteen (ja vähän ylimääräistä). Työpanostani kiiteltiin ja hyvää kesää toivoteltiin puolin jos toisin.

Se oli mukavaa. Otin vähän rennommin, en painanut täyttä häkää koko päivää kuten yleensä. Join kahvia ja söin kakkua. En ollut se, joka ottaa vastuun keskustelun sujumisesta, enkä se, joka aloittaa sen. Saatoin jopa hieman laiskotella. Silti vaikutti siltä, ettei kukaan vihaa minua; ettei minua pidetty patalaiskana vätyksenä. Ihan kuin minusta olisi pidetty, vaikken tehnytkään täysillä töitä.

Kyllähän minä senkin tiedän. Aina ei tarvitse olla täydellinen. Joskus voi tulla töihin väsyneenä, naama norsunvitulla, ja juoda kolme kuppia kahvia ennen kuin pääsee käyntiin. Joskus voi rikkoa muutaman lautasen. Aina ei tarvitse hymyillä ja kysyä kaikilta, mitä heille kuuluu. Joskus voi tulla töihin käymättä suihkussa aamulla. Joskus voi unohtaa hiuslenkin kotiin ja pyytää sellaista lainaksi joltakulta.
Kaikesta tällaisesta tulee minulle kuitenkin hirveä morkkis. Soimaan itseäni armottomasti asioista, joista en ikinä syyttäisi muita. Jos joku tulisi ja kysyisi hiuslenkkiä lainaksi, antaisin sellaisen hymyillen ja miettien, että sellaista sattuu kaikille. Sitten unohtaisin koko jutun. Mutta kun kyseessä olen minä, muistelen vanhoja kämmäyksiäni puolen vuoden takaa ja häpeän.

Tästä lähtien voisin yrittää antaa itselleni anteeksi. Ihminenhän minäkin olen; miksiköhän ylipäätään ajattelen, että
minun pitäisi olla niin paljon muita parempi, suorastaan täydellinen? Ei itsesyytöksistä ole mitään hyötyä.
Itseään saa, ja pitääkin, kritisoida vähän, mutta sen mennessä yli elämästä tulee raskasta.
Kuinka ihanaa olisikaan, jos virheen tehtyään voisi vain ottaa siitä opikseen, antaa sen itselleen anteeksi, ja sitten jättää sen taakseen?
Siihen tähtään juuri nyt. Ja tosiaan, tänään oli hyvä päivä. Vaikken ollut virheetön.

Olkaa armollisia itseänne kohtaan.

Hyvää kesän jatkoa kaikille!