Kukaan ei huomaa, olen niin hiljaa...

Luultavasti jokainen tietää sen tunteen, kun tekisi mieli sanoa jotain, muttei uskalla. Itselleni käy näin hyvin usein. Ensinnäkin siksi, että pelkään vaikuttavani tyhmältä. Minä olen koko ikäni ollut se järkevä ja viisas tyyppi; kuinka hirvittävää olisi, että yksittäinen hölmö möläytys veisi pohjan vuosien imagon rakentamisesta. Kuvittelen, että kaikki sanomiseni muistetaan vielä viikkojen, kuukausienkin päästä. Ja kaikkea sanomaanihan voidaan käyttää minua vastaan, eikös?

En lainkaan tiedä, mistä tällainen idea on päähäni pälkähtänyt. Tiedän, ettei itseään tarvitse ottaa niin vakavasti. Tiedän, että virheitä saa (ja pitääkin) tehdä. En vain osaa sisäistää sitä - koko ajan takaraivossani jankuttaa pieni ääni: "Et voi tehdä noin, vaikuttaisit aivan idiootilta. Odota, että tilanne kehittyy, ehkä sitten voit sanoa jotain. Tai sitten et. Muista, että vaikeneminen on kultaa."

Ystäväni, aivan yhtä fiksu kuin minä, on paljon puheliaampi ja parempi jutustelemaan joutavia. Joskus hän heittää jonkun typerän jutun, mutta se ohitetaan pienellä naurulla. Ja aina häntä pidetään yhtä älykkäänä kuin ennenkin. Huomasin tämän, kun olimme hetken samassa kesätyöpaikassa. Olin itse ollut siellä jo edellisenä vuonna, joten tunsin jo valmiiksi kaikki kanssatyöntekijät. Silti ystäväni vaikutti heidän kanssaan paljon läheisemmältä - vain muutaman päivän jälkeen hän jo heitti huulta kuin vanha tuttu. Ensimmäisen kolmen päivän aikana hän varmaan puhui muiden kanssa enemmän kuin minä koko edeltävänä vuonna.

Varmaankin tämä on alkanut joskus kauan sitten siitä, etten haluasi olla vaivaksi ja häiritä ihmisiä. Vähänpä minä tiesin. Nykyään tiedän, että seitsemässä tapauksessa kymmenestä ihmisiä ärsyttää tällainen käytös. Vaikutan ehkä ylimieliseltä, liian ylpeältä, todella ujolta, hissukalta, tylsimykseltä tai autistilta. Siltikään en kykene noin vain avaamaan suutani. Haluaisin muuttaa käytöstäni, mutta huomaankin, ettei se ole niin helppoa. Kun ihmiset kohtelevat sinua samoin kuin aina ennenkin, on omia käytösmalleja vaikea ruveta soveltamaan. 

On niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Nykyään en edes kovin usein keksi, mitä voisin sanoa. Tai miten muotoilisin sanottavani. Onko mitään raivostuttavampaa kuin se, että olet juuri saanut ajatuksen muotoiltua päässäsi, ja tilanne on jo mennyt ohi?

Small talkissa olen tosiaan aivan toivottoman huono. En osaa kysyä ihmisiltä heidän elämästään, en välttämättä edes vastakysymyksiä sen jälkeen, kun minulta on kysytty jotain. Ja aina, jok'ikinen kerta jonkun muun pitää tehdä aloite ja ottaa kontaktia minuun.



Olen kuitenkin edistynyt, pienin askelin: Kerron laveammin kuin ennen, jolloin vastasin niin lyhyesti kuin pystyin. Nykyään mahdollisuudet, että kysyn vastakysymyksen, ovat aika lailla fifty-fifty. Aloitteen tekemistäkin aion treenata.
En ehkä vielä huomenna, mutta piakkoin, koska ikävä kyllä muut eivät osaa lukea ajatuksiani. Tahdon tulla ymmärretyksi, siksi yritän.

Uskaltakaa tekin sanoa asianne ääneen.

Ihanaa viikonloppua kaikille ♥