Sitten kävi jotain tosi mystistä, ja nousin kohti valoa. On epäselvää, mitä tapahtui. Se ei ollut kukaan ulkopuolinen ihminen: mitä muistan siitä ajasta, on se, että ihmiset eivät tajunneet yhtään, miltä musta tuntui. Sitä paitsi ihmisten kanssa oleminen oli äärimmäisen kuluttavaa. Se ei ollut mikään yksittäinen tapahtuma, joka olisi saanut mut tajuamaan jotain suurta.
Ja nyt seuraa tärkein, koska vielä tänäkin päiväni on se saakelin "ota ittees niskasta kiinni"-mentaliteetti mt-potilaita kohtaan:
Se en todellakaan ollut minä itse.
Koska siis, jos ihminen ei pysty käymään kahteen kuukauteen suihkussa seisoaltaan, vaan siellä kopin pohjalla pitää istua, koska kättä ei pysty pitämään ylhäällä samalla kun seisoo, ei todellakaan ole siinä kunnossa, että itseään voisi ottaa niskasta kiinni.
Pahin olo vain katosi, sillä lailla pikkuhiljaa feidasi pois. Enkä totta puhuen usko, että kyseessä oli mielialahäiriö. Luultavasti siinä vain avautui monen vuoden paskat fiilikset kerralla, ja sakeutuman liuettua elämän flow alkoi taas virrata. Mutta se oli silti paskaa, ja olen aina vihainen nähdessäni niitä "niskasta kiinni"-juttuja, koska en oikeasti olisi pystynyt siihen. Ja joku, jolla on ihan aikuisten oikeasti vakavia mt-ongelmia, ei myöskään voi tehdä sitä.
Ei se toimi niin. Saatana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti