Kuinkas sitten kävikään?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole edes käynyt kurkkaamassa tätä blogia, enkä myöskään niitä blogeja, joita luin aiemmin. Jopa päiväkirja on pölyttynyt hyllyssä, luovuin sen kuljettamisesta mukanani jo aikaa sitten. Syynä on se, että mulla on päällä hyvä vaihe, ja silloin pitää saada juttuja aikaan. Silloin ei ole aikaa repiä auki vanhoja haavoja, eikä saada minkäänlaista muistutusta siitä, että joskus on mennyt huonomminkin. Kun menee hyvin, pitää painaa sata lasissa, koska voi olla, että joskus toiste ei jaksa. Kun jaksaa tehdä, ei voi analysoida, ei kirjoittaa.

Kun tiedostaa tämän, on helppo huomata, että mun tekstit on etupäässä negatiivisia. Ne voivat kertoa iloisista aiheista ja kivoista jutuista, mutta yleensä taustalla on jonkinlainen ahdistus, joka pitää purkaa. Yleensä niistä välittyy tietynlainen halveksunta muita kohtaan, mikä mitä luultavimmin olla defenssi. Ilmiön huomaa todella selvästi, kun selaa vanhoja päiväkirjojani: siellä on vaikka ja mitä "elämä on niin ihanaa", "musta tuntuu taas viimein, että oon löytänyt sen 'oman juttuni'" ja "ihmiset on vaan uskomattoman loistavia otuksia" -sepausta. Ja sitten siellä on aina jossain "mutta". Mutta jostain syystä ahdistaa. On paha olla. Stressaa. Väsyttää.

Mulla on hirveä halu selittää asiat hyviksi. Haluan oikein todella, todella kovasti olla onnellinen koko ajan. Muutaman kerran olen kokenut sellaisen manianomaisen euforian, ja kai siihen jäi sitten kerrasta koukkuun. Ei se elämää hallitseva riippuvuus ole, mutta kyllä mä sitä haen niin ihmissuhteista kuin kiinnostuksenkohteistakin. Olen sitä tyyppiä, joka uuden jutun löydettyään hukuttautuu siihen syvälle, koska hetken aikaa voi kuvitella, että se antaa elämälle jonkin isomman tarkoituksen. Hetken aikaa se tuntuu Totuudelta isolla teellä. Todella tuntuu todella totuudelta. "Todella" on yksi niistä sanoista, jotka toistuvat aika usein päiväkirjassani.

Ja sitten kun jokin todella tuntuu joltain, niin siihen pitää upota analysoimatta. Jos pohtii liikaa, voi asian taianomaisuus kulua pois. Ja kun näkee ihmisen tai asian huonot puolet:

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa

Täytyy vaihtaa

- Paula Vesala

Mikä taasen on ihan paskaa ja jotain, jota tulen käsittelemään terapiassa ihan perkeleesti.

Lopuksi vielä lista siitä, mitä jännää elämässäni tapahtuu:

1) osaan nykyään puhua ihmisille, myös vieraille

2) olen alkanut vähitellen puhua myös terapiassa, jopa niistä noloista ja tyhmistä asioista

3) ostin vibran

4) aloin juosta (yritän nyt olla vähemmän maaninen tän kanssa)

5) olen siirtymävaiheessa vegaaniuteen

6) myönsin itselleni, että kaipaan ihmisten seuraa ihan sikana - ja että pelkään torjuntaa ja hylkäämistä myöskin ihan sikana

Osittain tuntuu siltä, että nämä isommat ulkoiset muutokset - liikunnan lisääminen ja vegaanius - ovat tietynlaista eskapismia. Torjutuksi tulemisen lisäksi pelkään nimittäin onnettomana olemista. Ja jos sisäistä onnellisuutta ei ole mahdollista saavuttaa nopeasti ja kivuttomasti, niin ainakin olen ulkoisesti onnellisen näköinen. Ei se tietty ole tarpeeksi, mutta koen sen ehkä avittavan mua pyrkimyksissäni? Liian aikaista sanoa yhtään mitään, mutta kattoos ny ja antaa ajan näyttää.