Syyllisyys

Minulla on, harmillista kyllä, syyllinen olo usein. Usein myös syyttä suotta. Tässä on ote päiväkirjastani:

"Mä en osaa tehdä mitään oikein."

Tiedän kyllä, ettei tuo lause ole totta. Silti se hengailee pääkopassani ja tulee automaattisena vastauksena kaikkeen, mikä menee pieleen.

Tänään kävi ikävästi: satutin erästä läheistäni fyysisesti vahingossa. Okei, heitin häntä appelsiinilla. Sen ei ollut tietenkään tarkoitus osua, mutta laskin lentoradan väärin. Heitin hiljaa, mutta appelsiini osui läheistäni naamaan, mikä sattui.

Pyysin heti anteeksi, sanoin, ettei ollut tarkoitus, ja halasin häntä. Olin ihan paniikissa, entä jos olinkin murtanut luita tai jotain vastaavaa? Uhrinikin oli hätääntynyt, sillä häntä ihan oikeasti sattui.

Sitten asia sovittiin. Mietin kuitenkin, miten voin ikinä korvata tämän, olinhan tuottanut fyysistä kipua läheiselleni. Henkisestä puhumattakaan: miettikää nyt, jos joku perheenjäsenenne tai ystävänne heittäisi teitä appelsiinilla naamaan. Olisi se aika traumatisoivaa.

Oloni oli syyllinen ja erittäin huono. Tapahtumasta heitettiin jo muutaman minuutin kuluttua huulta, mutta se tuntui silkalta piruilulta ja syytöksiltä. Olin aivan itku kurkussa, vaikka tiesin, ettei asia niin vakava ollut. Syyllisyyden lisäksi tunsin häpeää huonosta heitostani ja siitä, että ylipäätään otin asian niin vakavasti. Eikä minua edes sattunut, miksi siis märehdin? Pakenin tilanteesta ja mietin, etten osaa tehdä ikinä mitään oikein.

Olen liian kömpelö, liian sulkeutunut, liian avoin, liian hullu, liian varovainen, liian kehuskeleva, liian vaatimaton, liian kokematon, liian tunteeton, liian tunteellinen, liian fiksu, liian tyhmä, liian huono tai liian hyvä. Kaikki, mitä teen, on väärin, huonosti ja liian jotain.

Tai oikeastaan: jos asiat menevät hyvin, se on olosuhtesta johtuvaa, toisten avulla saatua tai onnea. Jos asiat menevät huonosti, se on minun syyni.

Jos heitän jotakuta appelsiinilla naamaan, se johtuu siitä, etten ole harjoittanut heittokättäni tarpeeksi (olen liian laiska) ja siitä, etten voinut viedä sitä (liian laiska ja liian tyhmä). Jos toinen olisi saanut kopin, olisi se ollut hänen ansiotaan. Olisin myös heittänyt hyvin, mutta sitä en miettisi montaa päivää. En ajattelisi aina kyseisen henkilön nähdessäni hienoa heittoani. Toisin kuin nyt.

Mutta kun.

Kyllä minä osaan myös onnistua. En heittele aina läheisiäni hedelmillä.

En vain ikinä kiinnitä siihen mitään huomiota. Miksen? Kuulen kyllä muilta kehuja, mutta yleensä mutisen siihen vain: noh, kiitoksia, mutta eipä siinä mitään.

Ihan normaalia.

Onnistuminen on minulle normaalia, mitäs tuosta.

Enhän minä koskaan ikinä milloinkaan epäonnistu.

Paitsi että niin tapahtuu, ja kun niin tapahtuu, seuraa siitä aina kriisi. Kuluttavaa, sanoisin. Ja typerää. Tunnen itseni juuri nyt uskomattoman hölmöksi. Itse tapahtuma oli näin jälkeenpäin katsottuna oikeastaan todella koominen. Koomisempaa oli vain oma suhtautumiseni asiaan. Itse asiassa se on säälittävää.

Hyvää yötä (ja anteeksi vielä siitä appelsiinista,

se oli puhdas vahinko).